sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Ihmettelyä..

Ihninen antaa pankkikorttinsa,sanoo "pidä hauskaa" ja on hyvällä tuulella. Kuitenkin kun toinen saapuu kotiin,alkaa nalkutus,vittuiku ja lähes julmuutta lähentelevä kylmä käytös. Ei sa koskea,työntää pois. Tietää kuinka voimakkaan tunnereaktion tuo aiheuttaa. Tekee tahallaan, Pitää hillitä itsni,vaikka olenkin räjähdyspisteessä. Huutaa,vai itkeä?? Kumpikaan ei auta..

Jokohan uskaltaa lähteä autolla? Olo on varsin kehno,mutta parempi kuin tunti sitten. Aika on vääristynyt asunnossani. Kellot näyttävät väärää aikaa. Join lonkeron,kossupaukun sekä muutaman tölkkikaljan kotona. Olin kotona jo 11 aikaan. Tuossa kilometrin päässä on yleensä maanantai aamuisin ratsia. Täytyy päästä kelaan ja bussimatkustaminen ei juuri nyt kiinnosta.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Vitutus..

Heräsimpä siihen,kun rakas lähti töihin ja tuli antamaan vielä pusun. Noh,olisin halunnut jatkaa uniani,mutta pää sanoi "YLÖS,HETI,NYT,NOUSE!!" vaikka kädet ja jalat vastustui päätöstä ja hoputtamista viimeiseen asti. Etsin hetken muistitikkua jossa olisi ollut muutama hyvä leffa jotta olisin voinu makoilla sängyssä ja katsella niitä. Eipä löytynyt. Alkoi sitten niin vituttaa siiä vaiheessa joten purin puoli vaatekaappia ja puin päälleni. Tikku löytyi. En enään pysty katsomaan mitään. Syy se,tai tämä niin ei vain pysty. Työpäivät ovat saaneet minut hermoheikoksi. En usko että pystyn tuota työtä pitkään enään tekemään. Senverran on paikat kipeät. Huomenna soitto omalääkärille,sillä loukkasin polveni töissä. Voi mennä vakuutuksen piikkiin jos löytyy joku vika. Haluan röntgeniin muutenkin kaikista nivelistäni. Sekin on asia josta olen katkera menneisyydelleni. Miksen ole saanu aikaiseksi aiemmin sanoa "sattuu" kun onnun lähes päivittäin. Kaikista lihaksista löytyy kipu. Kaikista nvelistä kuuluu rutinaa,narinaa ja rousketta kun liikun. Selässäni on skolioosi. Tähän pääälle kun lyödään psyk.diagnoosi, Olen melkein työkyvyttömyys eläkkeen kriteerit täyttänyt.

Eile oli tunnetasolla kummallinen päivä. En tiedä onko pääni saanu palokoita järjestykseen vai mistä johtuu,mutta itkin koko automatkan töihin. Ihan muuten vain. Exhaustio tila kyllä oli varmasti päällä ja on yhä edelleen. On senverran tunteet pinnassa ja ailahtelevainen olo.. Aamulääke!!! Pieni sininen pilleri auttaa. Typeräähän tämä on. Olen koko elämäni pärjänny paljon pahemmasta ilma  lääkitystä,mutta nyt turvaudun nappeihin.Hiukan luuseri olo. Lisäksi vituttaa se,etten löytänyt sitä vaatekappaletta mitä etsin luullen että tikku on sen taskussa,ja vaikka tikku löytyi,huppari edelleen kateissa. Tupakkaa ulkona. 3.5 pakkasta. Tämä viikko on ollut niin fyysisesti kuin henkisestikin äärimmäisen raskas ja nyt se purkautuu. Helvetti,olisin vielä halunnut nukkua.. 

Väsy..

Töissä.. Kolmas päivä tänään ja asiat ovat menneet suunnilleen ihan putkeen. Tai "putkeen" eilen hajosi auto. Onneksi oli pikkuhomma jonka olisi itsekin osannut tehdä jos olisi ollut pelit ja vehkeet kunnossa. Kaverit <3 Ne on elämän suola.. Tai sitten ei.  Ajattelin eilen "mä en jaksa" mutta piiskasin itseni uuteen vauhtiin ajatuksella "olet tehnyt 15päivän työputken,ei kolme päivää ole mitäään" ja taas mennään. Väsyttää,taidan vetäistä päivunet ennenkö koira vaatii lenkille..

Viimeyön nukuin ilman unilääkettä :-)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Aamu..

Kello on kahdeksan.. Niin. Heräsimpä turhaan kellon soittoon kun luulin hukanneeni ajan akuutti psyk.polille. Se olikin vasta päivällä. On kiva mennä sinne. Siellä on ihminen joka välittää minusta ja ymmärtää minun tilannettani. Huomenna pitäisi sitten olla kuudelta töissä. Saa nähdä kuinka hyvin tulee naudat hoidettua pitkästä aikaa. Kai se menee samalla rutiinilla kuin aiemminkin.

Polille menoa odottelen siis. Noh,toisaalta en kyllä jaksanut enään käyttää illalla koiraa pihalla kymmenen aikaan joten se varmasti kaipaa kuselle pääsyä. On tässäkin koiranomistaja..hohhoijjaa. Useasti silloin kun oli vielä dobermanni minun tekemisiäni seurattiin eräällä foorumilla suurennuslasin kanssa ja aina tuli jotain kommenttia jos uskalsin julkaista huonoina päivinä jotain..
täällä kukaan ei ole vielä kommentoinut mitään.  Lukukertoja kyllä löytyy,mutta silti ei. Eikai kenelläkään ole pokkaa kirjoittaa..

Kirjoitan nyt muutaman lauseen mustasukkaisuudesta,sitä enempää henkilökohtaistamatta tai syventämättä.

Onko mustasukkaisilla miehillä usein oma lehmä ojassa? En tarkoita välttämättä nykyistä suhdetta,vaan menneisyydessä..? Silloinhan he tietävät missä kohtaa kuuluisi olla mustasukkainen ,ellei heidän edelliset naiset ole osanneet. Entäs vanhemmat miehet? Onko mustasukkaisuus todellakin jollain tapaa hyväksivalittu keino ilmaista " en tahdo menettää sinua,ymmärrätkö sen"? vai onko se sairasta hallintaa ja luottamuksen täydellistä puutosta suhteessa. Luuloa toisen osapuolen olevan jonkinlainen huora,valehtelija jos hän kertoo edellisien suhteiden olleen huonoja.. Miksi sitten edes  vaihtaa miestä jos edellinen suhde on hyvä..?  Minä kun en koskaan ole varsinaisesti pettänyt ketään miehistäni. Tottakai olen nuori ja aina ihastumassa johonkin vastaantulevaan mieheen. Onko nuorilla vakutuisessa suhteessa olevilla oikeus tuntea ihastumista,vai onko se synneistä raskain?

Että sellaista mietin..

maanantai 22. lokakuuta 2012

Ei yksin..

Kai tämäkin on pohdittava julkisesti.. Meinaan se että en koskaan ole yksin. Fyysinen maailma on tyhjä,asunto on tyhjä(ja kissa) mutta sohvalla istuu ystäviäni,ulkona minua seurataan. Olen jatkuvasti silmatikkuna enkä ole edes ymmärtänyt näiden vuosien aikana kuinka kummallista tuo on. Ja kaikkein pahinta siinä on se,ettei se ole minusta mitenkään negatiivinen asia. Olen niin tottunut mielekuvitusystäviini.  Asiasta ei tiedä kuin yksi ja ainoa paras ystäväni ja mieheni. Hänkään ei tiedä koko totuutta.
Tämä johtuu varmasti siitä että olin lapsuuteni niin hyljätty ja yksinäinen erilaisuuteni vuoksi. Kukaan ei halunnut menettää kasvojaan maailmassa jossa ulkonäkö ja vaatteet/ajatukset ja raha ovat asiat joiden mukaan ihmisyys mitataan. Minulla ei näitä ole ollut silloin ja sain jäädä pois ihmisten maailmasta.
Vuosien mittään kun olen pohtinut tätä,olen tullut siihen lopputulokseen että sen ajan nuoriso ei voinut sietää minun erilaisuuttani koska heillä ei ollut siitä kokemusta. Juorut ja huhut sekä yleinen mielipide sai minut näyttämään hirviöltä jonka lähelle ei kukaan saanut/pystynyt tulemaan. Tämä johti siihen,että masennuin. Kova perhe-elämäni vielä lisäksi skitsofreenikon äidin ja aina töissä olevan isän kanssa auttoi asiaa. Ainoa muutos tapahtui kun yhä ainoa paras ystäväni käänsi teinipelleille selkänsä ja tarttui minua kädestä. Olimme paljon yhdessä janyt olemme tunteneet lähes 10 vuotta eikä parempaa ihmistä elämässäni ole..  Minulla ei ole ollut koskaan aikuista joka osaisi kertoa että on olemassa apua silloin kun sitä tarvitsee. Sossutantat ja lastensuojelu kuulivat minusta vasta kun oli aivan liian myöhäistä. Kun olin jo aseistanut itseni kaikkea vastaan. Minusta on aina ajateltu "se nyt on vaan sellainen" eikä kukaan huomannut hiljaa kuihtuvaa minua. Toisaalta taas,valmistauduin kovaan vastahyökkäykseen ja siihen että menee hermot.
Se tapahtui kun olin neljännellä luokalla ja hyökkäsin äärimmäisen aggressiivisesti kaikkea elävää vastaan. Seuraus --> siirto väkivaltaisten luokalle. Seuraus --> tilanne paheni kun jokainen päiväni oli sekä henkistä että fyysistä kärsimystä ja taistelua.

Mielikuvitusystäväni olivat ainoa tukeni ja turvani yksinäisyyden, pakkoliikkeiden,masennuksen ja perhehelvetin keskellä. Viralliset tahot eivät puuttuneet asioihin...  Olen 22 vuotias nainen eivätkä ne ole jättäneet minua vieläkään. Tuskin selviäisin päivittäisestä elämästäni ilman heitä. He ovat niitä ihmisiä joiden katoaminen fyysisestä elämästä on ollut minulle liikaa. Seuraava askel hulluuteen on nähdä heidän verkkokalvoillani. Nyt tiedän mielessäni tismalleen miltä he näyttävät. Miten pukeutuvat ja mitä tekevät meillä. Minua ei pelota,he ovat ystäviäni.

Niinä päivinä kun tapaan todellisia ihmisiä enemmän,olen saanut jättää henkiystävät pois. Silloin on muutenkin helpompi hengittää,paitsi eilen kun koko päivä oli jatkuvaa ahdistusta ja illan keikka pakkahuoneella meni pieleen. En viihtynyt omassa kehossani ja oluen nauttiminen ei ollut sopivaa lääkityksen takia. Oli kuitenkin pakko kokeilla.

 Unilääke ketipinor jäi nyt pois haittavaikutusten vuoksi (ripuli,huimaus) ja viimeyön nukuin levollisesti Melatoniinin ja oluen voimin. Nyt on niin levännyt olo eikä koira ole täällä vielä moneen tuntiin. Mies hakee sen hoidosta kun tulee töistä. Kuinka surullisen unen näinkään viimeyönä ensimmäisen koiraniu kuolemasta. Eetu eli 13,5 vuotiaaksi kunne s ysöpä ja kasvain jalassa väsyttivät pojan. Elämäni vaikein päivä. Mikään muu ei ole ollut yhtä kamalaa. Ei edes rakkaan Kiki-dobberin kuolema.. Nyt tuli kyyneleet silmiin..

Nyt ei enään jaksa.











sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Yritystä olla normaali..

Elämäni on ollut taas muutaman päivän tasapainoista ja mukavaa. Olen piirtänyt ja kuunnellut musiikkia ja uskaltanut jopa suunnitella tulevaisuutta yli seuraavan tunnin.Eilen oli masennuspäivä ja riita rakkaan kanssa. Tänään ei ole ollut hirveän hyvä päivä,mutta menin silti baariin kahdelle oluelle. Virhe. Nyt ahdistaa,lääke ja olut aiheuttavat sekavan olon. Yritin ollanormaali ja kommunikoida ihmisten kanssa kuten tavallista,mutta turhaan. Kaikki katsoivat hiukan vinoon. Olin sekaisin. Viinaa ja pillereitä ei pidä sekoittaaa keskenään. Esipral on toiminut,mutta unilääkkeeni, Ketipinor on auheuttanu ripulia,huimausta ja muuta varsin epämiellyttävää. Paino putoaa. Tänä aamuna enään 45.2 kun normaalipainoni pyörii siitnä 47.49kg välissä. Ei mikään ihme kun mikään ruoka ei imeydy vaan vesssaan on kiire.. Vaihdan ketipinorin melatoniiniin. Se on luonnon oma lääke jonka ei pitäisi vaikuttaa näin rajusti. Tahtoisin niin nukkua luonnollista unta ilman lääkkeitä,mutta ensiyöstä tulee taas helvettiä. Tiedän sen.. Yhdeksältä lähtö katsomaan Billy Talentia pakkahuoneelle. Tulee hyvä ilta kunhan tämän olon saa jollain pois.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Ristiriita..

En ole vieläkään ymmärtänyt sairastumistani. Koska se on tapahtunut? Miksi kukaan on päästänyt sen tapahtumaan? Miten ole voinut selvitä siitä kaikesta elossa? Pitäisikö minun olla edes elossa?

Debressiohoitaja ei tahdo enään tavata minua. Taas joudun uudelle ihmiselle. Hylkäämiskokemus oli tunnetasolla lievä,sillä hillitsin itseni Toivottavasti hänkin näki kuinka surullinen ja pettynyt olin. Olin kyllä ahdistunut hänen kanssaan,sillä hän tuijottaa ja arvioi käyttäytymistäni. En saanut minkäänlaista perustelua miksi hän lopettaa. "meillä on sellainen kriteeri ettei voi olla kahdessa hoitosuhteessa yhtäaikaa" ei riitä. Eikö hän kokenut pystyvänsä auttamaan minua? Olenko minä vaikea tapaus? Toivon että saan akuutti psyk polin ihmisen omahoitajakseni. Hän ymmärtää miltä minusta tuntuu. Mielessäni oli vihaa,ja surua yhtä paljon,enkä osannut päättää kumman tunteen valitsisin. Suru kun on pysynyt poissa jo hyvän aikaa päiväjärjestyksestäni. En usko että voin pitkään aikaan ymmärtää ettei suru ole heikkous. Ettei tunteiden näyttäminen ole halveksuttava asia. Ettei aina tarvitse pärjätä..

Ahdistuin iltapäivällä ilman mitään senhetkistä syytä. Ehkä se oli oire kaupungilla kulkemisesta ja debressiohoitajan jättämisestä. Pumppu reistaili,otin propralin ja se auttoi. Olin ottanut tänään jo silloin 3 lääkettä. Onneksi Esipral jää pois laskuista. Vielä pitäisi ottaa unilääke,jotta saisin levättyä. Toisaalta huomenna ei ole menoa,joten voisin yrittää nukkua ilman..

3 viikkoa selvinpäin. Miten tämän kaiken keskellä kestän sen? Haluaisin vetää pääni täyteen ja miettiä tätä asiaa humalassa. Ei ennen kun lääke on saatu tasattua 7,5mg/pv. Annosta nostetaan 24 päivä joten siitä noin 2 viikkoa pitää vielä selvistellä.. En jaksa,olen varma siitä. Ompas minullakin taas positiivinen asenne tähän. Auttaa varmaan perkeleesti. Kenelle voisin soittaa ja kertoa tästä kaikesta. Tuntuu ettei ole sellaista ihmistä joka oikeasti olisi kiinnostunut..  Voi olla että olen väärässä.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Sinistä ja punaista..

Tuli mieleen eräs vanha laulu "sinisiä punaisia ruusunkukkia" minä pidän ruusuista. Nyt niitä ei ole. Uusi psyykelääkkeeni on sininen,ja unilääke on punainen. Edellinen lääke oli valkoinen mutta sen syöminen loppuu maanantaina.. Ensimmäisen sininen sai oloni niin väsyneeksi,kuumeiseksi ja kiukkuiseksi. Toinen,eilen sai oloni tasaisen tyyneksi ja iloiseksi. Tänään vaikutusta ei ole vielä näkynyt vaikka otin lääkkeen jo yhdeksän aikaan.. Hiukan kyllä ahdistaa ja jännittää. Haluaisin lähteä ulos,mutta minne? Paikalliseen yhdelle? Kahville siis.. Siellä ei ole ketään. Kuollut kylä tämä "lentsu"..

tiistai 9. lokakuuta 2012

Puhtaus..

Minä pesen itsestäni pahan pois.
Annan lämpimän veden hivellä vartaloni jokaista kohtaa.
Tunnen mielihyvää,kauneutta ja voimaa kun tunnustelen puhdasta ihoani.
Olen hetken suihkuverhon suojissa vain itseäni varten.
Minulla ei ole kiire mihinkään.
Kaikki muu voi odottaa.

Kiedon itseni pehmeään kankaaseen.
Poistan korvistani vääränlaiset äänet.
Kiedon hiukseni tiukkaan pakettiin.
Minusta tuntuu hyvältä..

Pukeudun ohuisiin legginsseihin.
Rintaliivit antavat naisellista tunnetta joka minusta puuttuu.
Katson peiliin,näen itseni.
Harmittelen kadonneita lihaksiani.
Kovalla työllä tehtyjä.

Tässä minä olen,vain minä.
Kunnes taas katoan muiden ihmisten loputtomaan massaan.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Tunnetilat,ajatukset ja ymmärrykset..

Olen raivon partaalla. Elämäni on ollut tasapainoista lääkkeen aloittamisesta lähtien ja sanat "lääke ei poista ahdistuksen aiheuttajaa vaan peittää pahimmat oireet" ovat syöpyneet tajuntaani ja nyt kaikki yritykseni suojata mieleni pahimmalta ovat auenneet ja kaikki tuska ja ahdistus on vyörynyt ylleni.

Kuinka voin vihata sydämmeni pohjasta ihmistä,tai ihmistyyppiä jonka kaikkien maailman arvojen mukaan pitisi olla lähimpänä sydäntäni. Vittu,syljen ja paskannan niiden arvojen päälle. Minä vihaan,minulla on oikeus siihen. Vihaan itseäni ja sitä puolta itsessäni joka on veressäni. Puolikkaassa siinä. En tiedä miten tämän pukisi sanoiksi,ei ole niin rumaa ja oksettavaa sanaa joka sopisi kuvaamaan tätä tunnetta. Viha,katkeruus ja inho.. Ne ovat niin pieniä asioita.

Minä olen kasvanut isoksi. Haluaisin ottaa itsestäni kuvan jossa astun suurella kengällä sen kaiken "pikku-tyttö" ajattelun päälle. Olen aikuinen ihminen ja teen omassa elämässäni omat päätökseni. En ole riippuvainen kenestäkään,en tarvitse muita,varsinkaan syvimmän vihani kohdetta neuvomaan ja seuraamaan jokaista askeltani ja tarkistamaan tekemiäni päätöksiä. Minä vastustan,revin hänen kehonsa ja mielensä paloiksi ja kusen niiden palasten päälle. Olen niin täynnä sitä kaikkea mitä en koskaan ole saanut sanottua. Vittu,painu helvettiin elämästäni. Kuole,äläkä koskaan herää takaisin..

Piirrän ajatukseni ja tunteeni paperille. En voita kuvapalkintoja piirroksellani. Voitan vain oman elämäni palkinnon joka voisi jossain vaiheessa olla hyvä tunne,helpotuksen tunne ja vapaus. Vapaus siitä mitä joudun periaatteestakin sietämään.

Ihmiset luulevat niin tietävänsä eräistä asioista enemmän kuin minä. Tai hän. Ilman minkäänlaista tietoa ja kokemusta hän neuvoo minua ja kertoo kuinka asiat saadaan järjestykseen. Hän ei ymmärrä sitä että on liian myöhäistä kertoa kuinka minä pärjään parhaiten. Kuinka kasvatan eläimeni ja hoidan talouttani. Hän on minulle vihainen jos teen hänen mielestään vääriä päätöksiä ja voivottelee pää täynnä rauhoittavia kuinka hän on epäonnistunut hallitsemaan elämääni. Perkele..

Huomenna on debressiohoitajalle aika. Hänen reaktionsa kertomaani on odottamisen arvoinen näky..