Ei mitää mitä kirjoittaa??

Nämä päivät tässä ovat menneet töitä tehdessä ja työvuorojen välissä leväten.. Kummallisia/poikkeavia tunnetiloja ei ole ilmennyt ja elämäni on ollut muutenkin kovin tasapainoista noin henkisellä puolella. Ei siis ole ilmennyt syytä kirjoittaa.. Tänään on psykologi puoli yhdeltä. Olen lisäksi luvannu ostaa vanhemmilleni ja siskolleni uudenvuoden lahjat,mutta ei ole kylläkään mitään hajua siitä mitä noiden lahjojen pitäisi olla..?  Siskolle varmaankin joku pyyhe kivalla textillä ja isälle joku autoihin liittyvä. Joululahjojen ostopäiväksi olin varannut 23. päivä sunnuntain,mutta jouduinkin olemaan sen töissä joten lupasin sitten hankkia uuden vuoden lahjat.. Miksi luvata mitään minkä tietää epäonnistuvan.,? On sellainen olo ettei tästä tule mitään kun kaikki pitää jättää aivan viime tinkaan. Paha tapa,mutta pahempi oppia pois.

Nyt täytyy aloittaa lähtövalmistelut. Nyt voi kommentoida anonyymisti jos haluaa..

Yön pimeimmät tunnit..

Jaahans,olisi taas työaamu. Jälleen painajaisten täyteisen yön jälkeen onkin niin virkistävää nousta,laittaa auto lämpiämään,juoda kahvia ja lähteä tuonne lumeen kurvailemaan. Kiitos ei.. Työssä tapahtuvat virheet piinaavat minua ja kun emäntä ei vastannut tekstiviestiini,oli se unessa merkki siitä että hän on minulle vihainen koska olen pilannut heidän maidot.  Niin piinaavaa ja painostavaa kunnes herää ja huomaan olevani yksin sängyssä. Pakko nousta ylös hakemaan lohdutusta.. :-/  Heräilin yön aikana muutenkin moneen kertaan. Melatoniini ei anna minulle rauhallista yöunta ja ketipinor vetää jalat alta. Vaihtoehtoja? En edes tiedä kuka minun lääkityksestäni vastaa tällä hetkellä.. UV aattona on psykologi,täytyy ottaa selvää.

Töihin paikkailemaan tapahtumattomia virheitä..

Tunteellinen työntekijä..

Eilen oli elämäni rankin työaamu. Tulin navettaan ja yksi vasta poikinut vanha lehmä teki kuolemaa paikallaan. Soitin tietenkin emännälle joka totesi "jaahasmse menee siitä sitten" ja jatkoi uniaan. Minä herkkyyden ja tunteellisuuden  ääripää olin pasmat sekaisin ja koko aamunavetan joutui pyyhkimään silmäkulmia ja niistämään.
 Oli todella rankkaa katsella kuolevaa eläintä aivan vierestä. Eläinten kuolemat ja kuolema ylipäätään saa minussa voimakkaan reaktuion aikaiseksi vaikka koitan itselleni selittää "se nyt vaan on niin ja näitä sattuu" Niin,minuun sattuu.. Onneksi isäntä lopetti kärsivän lehmän ja oli saanu raadon pois navetasta ennen minun saapumistani iltalypsylle. Aamulla oli muutenkin niin erilaista. Yleensä lehmät ammuvat ja liikehtivät niin että jostain kuuluu aina joku ääni,mutta nyt oli sanoisinko kuoleman hiljaista. Jokainen vain seisoi hiljaa paikallaan ja kaksi kuolevan vierustoveria makasivat lohduttomina nuoleskellen välillä.
Pitää vain ajatella että Tiuhti lehmä antoi henkensä vasikan edestä.
 Kohta täytyy lähe taas..


 "jotta toinen saa elää"

Fiilismusiikki..

Kuinka musiikki saakin ihmiset tuntemaan jotain? Aivan käsittämättömiä tunnetiloja nousee esiin ja muistoja niiden mukana tuomaan oman lisänsä fiiliksiin. Autoillessani en yleensä kuuntele musiikkia juuri tästä syystä,sillä kuten tunnettua,olen herkkä tuntemaan ja arvaamaton sen suhteen. Itkupotkukohtaus ratissa ei käsittääkseni ole toivottavaa..? Ajaessa tunteet pidetään kurissa ja sitten taas "saa" olla ailahteleva. Vapaus? ei,ei ole..  Linkin park Castle of glass biisi on juuri nyt aiheuttanu tarpeen kirjoittaa.

Tunnen itseni jälleen pettyneeksi ja potkituksi ilman syytä.. Ehkä joku muu tunne yrittää päästä läpi sekoittumalla pettymykseen minun harhailevassa päässäni. Olen juonut tänään litran kahvia joka sekään ei ole hyväksi. Näin yllättäen tulleelle vapaapäivälle ei oikein keksi täyttöä joten kävin armonkalliolla äidin luona. Kerrankin oli mukavaa. Pelasimme korttia ja puhuimme kaikesta kevyestä.  Kävin myös tapaamassa nopeasti yhtä kaveriani. Tai oikeastaan hänet voi luokitella melkein jo ystäväksi. Erittäin pitkäaikainen kaveri/ystävä. Ystävyydelle on omat rajansa jotka ovat minulla täydellisen tarkat ja ehdottomat.Minulla on tasan yksi ystävä.. Kirsi <3  

On niin pirun tunteellinen olo että tarvitsee kai tarttua kitaraan ja yrittää keksiä biisi. Psykologikin pyysi tuomaan sanoituksia näytille. Julkaisukelpoisia biisejä ei ole kuin muutama.. Laulan autoillessani myös paljon,mutta ne laulut aina unohtuvat ellen saa kirjoitettua ylös määränpäässä tai tallennettua puhelimen äänimuistioon matkalla. Ärsyttää jokainen kerta kun huomaan unohtavani jotain. Minua siis ärsyttää jatkuvasti ja vähän väliä. Ärsyttävää on myös se,että sain tietää syyn tähän kaikkeen vasta nyt. Enhän pohtinutkaan tätä kuin vaivaiset 13 vuotta saamatta mitään hyvää syytä aikaisesi. Unohdin sitten tunteellisuudessani tänään juuri mainitsemani parhaan ystävän joka odotti kyytiä paikasta A paikkaan B. Kuinkahan monta kertaa hän vielä katsoo läpi sormien?  Koska unohdan jotain TODELLA tärkeää kuten keittolevyn päälle lähtiessäni tunteiden vallassa ulos? Tämä kirjoitus kyllä voi johtaa tarkastuspakkoon jokainen kerta ennen uloslähtöä joka taas johtaa hulluuteen.
 Käytännön esimerkkejä elämästä :
 Yksi kaunis työaamu meinasin revetä pelihousuistani ja huitaista jopa koiraa(seuraa jatkuvasti perässä) kun työhousut olivat kadonneet yön aikana. Olin jättänyt työvaatteet pinoon eteiseen ja kaikki muu löytyi siitä paitsi toppahousut. Oli olevinaan kiire ja kaikki kesken(kahvi) ja etsinnästä huolimatta en nähnyt niitä missään. Kuten yleensäkin etsiessäni jotain mystisesti kadonnutta ajattelin "tää ei voi olla enään todellista" ja siitä seurasi turhautuminen kiertäessäni samaa kehää asunnossa etsien ja etsien. Toisien housujen valitseminen oli siinä hetkessä mahdoton ajatus,mutta pakkotilanteen edessä ja turhautuneena ankaran vitutuksen alaisena vetäisin ensimmäiset vastaantulleet jalkaani ja lähdin töihin.

Eräänä toisena aamuna etsin kahvikuppia joka oli siirretty sen tavanomaiselta paikalta tiskipöydältä. Etsin ja etsin kunnes taas sama tunnesarja turhautuminen,ärsyyntyminen/vitutus. Kun pysähdyin,rauhotin itseni ja lopetin etsimisen,kahvikuppi ilmestyi nakökenttääni siltä samaiselta tiskipöydältä jossa se ei hetkeä aikaisemnmin mukamas ollut.. Oletteko kuulleet sanontaa"silmittömänä/sokeana raivosta" Muokkaan sitä raivoa sanaan vitutus. Kuvaa paremmin.

Onko liioiteltua edelleen sanoa että toisinaan pelkään itseäni? Jos meinaan satuttaa minulle maailman tärkeintä otusta,onko tilanteeni vakavasti otettavissa? Tahtoisin psykoterapiaan nopealla aikataululla vaikka en tiedä auttaako se mitään..?  Olen jälleen ymmärtänyt olevani siinä pisteessä etten hallitse tunteitani juuri ollenkaan. Töissä se on pakollista enkä siellä menetä hermoani kovin herkästi sillä useimmiten huutaminen ei auta mitään. Eräskin lehmä pudotti lypsykoneen kahdesti vaikka komensin sitä kuuluvasti ja toisen kerran jälkeen kun olin naama punaisena tulossa kohti ja teki mieli räjähtää sain ajatukseni radalle "ei se mitään auta" ja laitoin tyynen rauhallisen näköisesti(totuus on toisenlainen) koneen takaisin kiinni ja seisoin lehmän vieressä koko loppulypsyn.. Perkele,että kehtasikin. Varsin hyvin tietävät ettei konetta potkita..

Mitä vielä? Ei kai mitään.. Jatkuu seuraavassa jaksossa..

Aamunavetta..

Pääsin kerrankin ajoissa pois aamulla. Vielä olisi ilta tehtävänä ennenkö pääsee nukkumaan.. Väsyttää sitten ihan riittävästi jotta voisin ajatella selekästi(hmm,onko se yleensäkään mahd?)  Pientä säätöä tässä päivässä,auto oli hitsattavana ja kun tulin kotiin piti äkkiä juoda kuppi teetä ja lähteä hakemaan sitä. Minulla on isän auto alla josta en tykkää yhtään. Oma auto tuntuu niin omalta ja sen ohjaaminen käy leikiten kun tietää perstuntumalta heti miten auto käyttäytyy. Sain eiliseen ahdistusta aiheuttaneeseen paperiin muutaman rivin. Haluaisin täyttää sitä,mutta en tahdo että rakkain näkee sen.. Jostain kumman syystä. Nolostun joka kerta kun hän nykyään mainitsee minun sairauteni ja ongelmani,vaikka usein toivon että saisin hänelle purkaa olojani. Päässä soi vain hänen sanansa "ei ole minun asiani" hmm,vaisniin.

 Minkälainen nimi annetaan tunteelle siitä kun on saavuttanut jotain? Ylpeys kuulostaa liioitellulta..

Tyhjä paperi..

Psykologi antoi minulle kotiin kolme kappaletta papereita joissa on osiot
1 Tunne  2 Tilanne  3 Ajatukset.
Ei sitten harmainta hajua mitä siihen pitäisi kirjoittaa,tai mikä tunne on senverran poikkeava että se on huomionarvoinen. Noh,pelko. Minähän pelkään kaikkea.. Pimeää,tuulta,yksinäisyyttä ja välillä jopa itseäni. Koiran lenkitys on hankalaa näin pimeimpään aikaan vuodesta ku tarvitsee kulkea pitkin valoisia katuja. Onko jatkuva tunne seuraamisesta laskettavissa tähän? Jatkuva ahdistus on myös tunne,mutta kuinka jatkuvan voi kirjoittaa paperille? Eikö se näytä tyhmältä..?
Tyhjän paperin kammo on myös tunne..

Ehkä pitäisi vain kirjoittaa kuin tätä blogia tai päiväkirjaa jonka kirjoittaminen on kylä unohtunut. Tunne siitä että joku lukee sitä on kummallisessa ristiriidassa sen kanssa että blogini on julkinen ja sen löytää googlettamalla. Ehkä huomenna alkava työhelvetti saa aikaan tunteita joita voi sitten kirjoittaa ylös. Mitä minä tunnen töissä? pimeään siiloon mennessäni pelkoa,kellon kulkiessa eteenpäin ahdistusta ja lehmän potkiessa joskus jopa raivoa joka vaihtuu useimmiten kyyneliin ja epätoivoon siitä "ei tästä tule mitään" jonka jäkeen menee muutama minuutti ennekuin pystyn taas jatkamaan.. Enhän minä ole tunteeton vaikka joskus siltä vaikuttaa. Tuntuu typerältä juuri nyt. Kohta alkaa jopa naurattamaan kun luen kirjoituksiani. Mitähän ihmiset ajattevat?  Entä juuri sinä?? Kommentteja ja ajatuksia odotellessa kohta 3000 lukukerran karttuessa kasaan.

Typeräääää..

Häiriö..

Dissosiaatiohäiriö.. Lopullinen diagnoosi. Kaikki oireet sopii.

 Jenkkilässä ammusketiin taas pikkulapsia kuin rottia. Ahdistavien unien jälkeen tuo uutinen oli aika shokeeraava. Ei löydy sanoja,ei tunteita tähän aikaan aamusta. Presidentti itkee suorassa lähetyksessä :'-(

 Itkisin minäkin,jos vain tietäisin miten.

Hullu vai sekaisin?

Sitä mietittiin aamutuimaan psykologin kanssa. Lopputulos oli epäselvä sillä minussa on molempien piirteitä. En ollut enään niin jännittynyt kuin aikaisemmilla kerroilla. Sain uudenvuoden aatoksi seuraava ajan eli siihen on nyt 17 päivää. Se on myös aika mikä tarvitsee viettää selvinpäin..  Sisko kihlattunsa kanssa kävi illalla saunassa,ja rakas tuli töistä ajallaan. Minä nielin tunteeni ja hymyilin leveästi. Yö oli levoton vaikka otin melatoniinin puolenyön aikaan. Tarvitsee ottaa päiväunety kun olen vienyt koiran ulos. Ei sitten tippaakaan kiinnosta lähteä puoleksi tunniksi kävelemään tuonne kylmään lumisateeseen. Pakko,pakkopakkopakkopakkopakko...

Surulliset sävelet..

Biisi..


"En tahtoisi olla enään hetkeäkään tässä,onko pakko jos ei jaksa?
kun siellä mihin olen lähtemässä,ei onni mitään maksa.
On kulkuni käynyt liian raskahaksi,en enään tätä kestä
kiitos kaikesta,ja olen pahoillani,mutta mun täytyy mennä.."


Tavallani olen luovuttanu,kun taas vaivun suruun. Kohta kaikki tunteet tarvitsee taas peittää sillä siskoni kihlattunsa kanssa on tulossa saunomaan. Olin vanhemmilla käymässä,oli raskas reissu. Ensiviikosta tiedän sen verran että en tule kestämään. 60 tuntia töitä luvassa jonka tiedän olevan minulle liikaa. Silti menen ja teen vaikka pelkoni osastolle joutumisesta ehkä käy toteen.

Vihaan valehtelua,mutten voinut myöntää äidille että olen menossa psykologille sillä tuhannet lisäkysymykset aiheesta "miten tähän on päädytty" olisivat liian vaikeita vastata saattamatta hänen mieltään ahdinkoon. Kerrankin kun hän oli suhteellisen tasapainossa oman olonsa kanssa,vaikka hätänapit (rauhoittavat) olivatkin pöydän kulmalla valmiina jos , vahingossa tai ei, tunteet pääsisivät yllättämään. Hän kärsii pakkoneuroosista jossa on tarkistettava tuhanteen kertaan ettei mikään hellan levy/kahvinkeitin ole jäänyt päälle vaikkei niitä olisi käytettty päiväkausiin. Menen huomenna psykologin jälkeen hakemaan hänet ulos asunnosta.
Kummallista tässä kuviossa on se että pystyn elämän tavallaan kaksoiselämää jossa hänen silmissään olen "tavallinen ja terve" lapsi,mutta todellisuudessa olen surullinen ja sairas ihminen jonka viimeisen viikon aikana on ollut äärimmäisen vaikeaa elää. Ja minähän en antaudu kuolemalle,ellei se tule itse hakemaan. Jonain päivänä se on pimeä tie ja sopiva mutka jonka kohdalla en jaksa enään kääntää rattia tarpeeksi väistääkseni rekkaa..Pam,se on siinä.. Ja kaikki vain uupumuksen vuoksi.
Pelottavia ajatuksia ja painotus asialle,etten minä oikeasti tahdo kuolla. Olen juri sitä ihmistyyppiä jotka ottavat purkillisen lääkettä ja soittavat itselleen apua. En uskaltaisi jäädä odottamaan kuolemaa..

Ompa taas synkkää. Sorry..

Baarissa..

Miksi mennä baariin yksin? Kun kaikilla on seuraa ja kukaan heistä ei tunne minua. Ikuiset kuvitelmani ihmisistä joita tunnen ja samalla paljastuva hauras yksinäisyys polttaa sieluani.. Kuvitelmaa,kuvitelmaa vain.

Se tunne..

..Kun kaikki ihmiset odottavat että olet heidän kanssaan viettämässä aikaa ja tahtovat nähdä,mutta et pysty lähtemään ulos edes parhaan ystävän luokse. Masennus? Kaikki tuntuu niin toivottomalta ja turhalta taas.Tein ruokaa jota en jaksanut syödä,pelasin playstationia mutta sekään ei jaksanut kiinnostaa kauaa. Haluaisin mennä nukkumaan muutamaksi tunniksi,mutta en tiedä pystynkö edes nukahtamaan. Tänään on sunnuntai,kaikki apteekit ovat kiinni jo tähän aikaan. Unohdin ostaa unilääkkeet. Onneksi kaapissa on sentään kasviperäistä lääkettä jäljellä. Pelastaa edes jotain..

Pelko pois..

Taas tuntuu typerältä. Olen antautunut pelolle. Eilen illalla ennen rakkaan kotiutumista kyhjötin tunnin sohvalla kykenemättä muuhun kuin hengittämiseen. Joku tarkkaili minua,vaikka tiesin samalla että ei. Koita siinä nyt sitten päättää mitä uskoa? Pelkotilat ja toistuvat ahdistus johtuu lääkkeen unohtelusta. Tänään muistin ja olen ylpeä siitä. Sain hiukan avattua suutani jopa psykologille muististani ja eilen hiprakassa sepolle. Pelottaa vain että olenkin oikeassa ja tälle kaikelle löytyy fyysinen syy...

Psykologi teki puoliksi jo testin missä on 28 kysymystä. Toivoin sisimmässäni että hän huomaisi reaktioni ja seuraisi liikkeitäni sekä eleitäni tarkkaan jokaisen 45minuutin istunnon aikana. Tekisi mieli huutaa että "huomaaa!!!" kun sisuskalut eivät pysy paikoillaan ja tuoli jossa istun on liian virallisen suoraselkäinen,valot liian kirkkaat,äänet liian himmeitä ja jokainen asia mitä vain keksin on huonosti sen lisäksi että päni on räjähtämässä ahdistuksesta ja halusta puhua. Aina aika loppuu juuri kun saan itseni hivenen rentoutuneempaan tilaan..Ja taas pitää lähtea ulos. Testi oli pelottava ja avasi silmäni ymmärtämään että lähes kaikki mitä minulle tapahtuu,on oire jostakin muusta. Esimerkkinä se että ajan autoa töistä kotiin. Tiedän mistä tulen ja minne menen,mutta yhtäkkiä havahdun ja tajuan ajaneeni kymmenen kilometriä risteyksistä ja liikenneympyröistä ilman minnkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta/oliko liikenteessä muita.. Sekin on psyykkinen oire!!!  Uutta tietoa.
Hän sanoi myös ettää nämä kuvailemani oireet sopivat juuri tismalleen vaikean pitkäaikaisen  trauman kokeneen ihmisen oirekuvaan. Niin,se vaikea pitkäaikainen trauma nyt sattuu olemaan minun elämäni..