torstai 19. joulukuuta 2013

Lähempänä kuin luulinkaan..

Meidän sopimuksessamme lukee
"yhdessä iäti"
Ja kuinkas kävikään?
Onni onnettomuudessa,he sanoivat,
mutta minä en näe sitä missään..
Sopimukseen on kirjoitettu
"kunnes kuolema teidät erottaa"
Ja niinhän se tekee,nopeammin kuin olin kuvitellut.
Sinun lähtölaskentasi on alkanut,minun ei.
Vain aika on tottua pohjattomaan suruun...

Niin,Rakas kaatui portaissa 1.12 ja hänet vietiin tajuttomana sairaalaan. Tutkimuksissa kuvattiin keuhkot,ettei hän ole vetänyt verta henkeensä. Keuhkoissa outoja tummia läiskiä ja varjostumia joita alettiin tutkia tarkemmin. Viikko onnettomuuden jälkeen tuli diagnoosi: Keuhkosyöpä...

Tunteet ovat sekaisin. En ymmärrä asiaa. Lupaus pysyy voimissaan,mutta aika,se käy hiljalleen vähiin. Muistan kerran humalassa käydyn kuolemapoliittisen keskustelun "en minä ainakaan syöpään kuole" Hän sanoi.. Etpä niin,rakas,Etpä niin...


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hiljaisuus rikki..

Täällä taas ja entistä ehompana.. Tai sitten ei. Olen ollut niin ylityöllistetty etten ole ehtinyt/pystynyt kirjoittamaan. Töiitä on ollut nyt lähes 3 viikkoa ja sen mukainen on olokin. Pidin tauon jopa terapiasta koska minulla ei ole mitään kerrottavaa.
Ainoa asia jota olen miettinyt,on se että miksi olen niin huono ottamaan vastaan negatiivista palautetta? Koiratreeneissä eräs mies karjaisi minulle ilkeällä äänellä "älä tule sieltä" ja olin sanaton. Tuskin hän pahaa edes tarkoitti,mutta tunti todella pahalta ja miljoonat torjumiset ja hylkäämisen tulvahtivat mieleeni.. Töissä yritän olla täydellinen,mutta kuten elämässäni yleensä,se on lähes mahdotonta. Nyt on sellainen työpaikka jossa en pärjää yksin ja isännän on oltava hommissa mukana jatkuvasti. Avant-pienkuormaajassa on niin iso kauha etten pysty ajamaan sitä, kolmea lehmää pitää taluttaa lypsylle ja vasikoita on 11klp.. Toki saan kiitosta siitä että olemassa,mutta jotenkin jää vaivaamaan että sairaslomalaisella ei ole hetkeäkään vapaata vaan joutuu juoksemaan kanssani navetassa aamusta iltaan..

Suhdekuviot ovat myös sekaisin. Emme ole ehtineet puhumaan tärkeistä asioista koska olen väsynyt jatkuvasti ja eräänä iltana kun hän oli humalassa.tuli ilmi paljon asioita.. Hän on edelleen mustasukkainen kaikille ja kaikista. Jopa tilan isännästä. Seksiä on liian vähän ja se on huonoa. Jokainen kerta jää sellainen tunne ettei tämä riitä.. Olemme kuin vanha aviopari joka käy kerran viikossa saunassa ja sängyssä.. Niin rutiininomaista ja aina samanlaista. Missä on se kiihko jolla suhde saadaan kuntoon? Kumpikaan ei uskalla sanoa mitä haluaa syystä jota en osaa nimetä..

Nyt tuli kiire,jatkan myöhemmin..

maanantai 21. lokakuuta 2013

Ei asiaa..

Hiljaisuudesta palauduttu.. On vain sellainen aika ettei minulla ole mitään sanottavaa. En ole tehnyt mitään erikoista, lukenut päiväkirjoja tai edes miettinyt syvällisiä. Olen vain lenkittänyt koiria ja kutonut niille talvitakkeja..
Tuo takki tulee Pätkälle ja on jo 14/ 45cm pitkä. Toinen,punainen, takki on 29/57cm. Varsinkin uusi lapsemme Homppu on niin kylmänarka että tarvitsee hiukan lämmikettä joten tilasin Bilteman nettikaupasta niille sadetakit joiden alle ajattelin ommella villan/paksun fleesen. En tiedä mistä tämä innostus ja henkinen balanssi on oikein tullut. Ehkä Homppu toi sen mukanaan..? Peruin jopa terapian vedoten alkavaan flunssaan ja "ei minulla ole mitään kerrottavaa"
Olinhan minä töissä. Jopa 3 päivää ja hauskaa oli. Sunnuntaina vain kesken lypsyn katkesi sähköt ja hommat tyssäsivät siihen.
Nyt jatkan kutomista,palaan jos tulee jotain mieleen..

lauantai 5. lokakuuta 2013

Uusi elämä ystävälle..

Niin.. Homppulainen on olllut meillä nyt viikon ja aika on mennyt kuin siivillä. Hän on niin hieno mies ja reipas kuin mikä. Hompulla on rankka elämä takana ja nyt yritänkin tehdä sen olosta mahdollisimman mukavaa. Mieskammoinen reppana,mutta reipastuu päivä päivältä. Koirapuistossa meinaan jo kävi haistamassa ihan omasta tahdostaan yhtä miestä..
Itse olen vihdoin löytänyt henkisen balanssin. Tuntuu jotenkin niin tasapainoiselta ja hyvältä pitkästä aikaa. Ei enään tylsiä päiviä kotona yksin ja ahdistuskin on pysytellyt taka-vasemmalla. Hyvä niin,sillä nyt jos joskus minun tarvitsee olla tasapainoinen johtaja koirille. Huomenna olisi terapia,mutta minulla ei ole mitään kerrottavaa hänelle enään. En ole lukenut päiväkirjoja,enkä miettinyt mitään syvällistä sillä koko aika on kulunut vain koirien kanssa. Joskus kun mietin miksei terapeuttini voi nähdä minua useammin,mutta nyt mietin peruisinko ajan? Kasvattaa laskuja vaan entisestään sillä että höpöttää samoja juttuja kuin vastaantulijoille...

On minulla ollut murheitakin.. Ystäväni Allu-koira nukutettiin ikiuneen torstaina. Pätkä ja allu olivat mitä parhaat ystävät ja minultakin tuli itku kun kuulin asiasta. Hyvää matkaa allu,sano tutuille terveisiä.

Kuvassa Pätkä ja Allu..

torstai 3. lokakuuta 2013

Uusi ystävä..

Viikoksi piti tulla,mutta loppuelämäkseen jäi.. Sakemanni-ajokoira risteytys Homppu <3


perjantai 27. syyskuuta 2013

Brutus..

Sinä siinä minun edessäni
katselet minua tovin.
Muistutat minua menneestä
jota kaipaan kovin.
Sinun tummat silmäsi
kuin tähtitaivas yön.
Vain sinun tuomiesi muistojen tähden
Minä nukun,minä syön..


Niin,hevoset. Nuo uljaat nelijalkaiset jotka joskus olivat koko elämäni ydin. Nyt tuntuu jotenkin tyhjältä ja tekpyhältä. Odotinko minä liikaa? Muutama kierros kaikissa askellajeissa ja siinä se tunti sitten olikin. Loppukaartoon ja pois..

Unohtunut rakkaus..

Tänään tulee olemaan jännittävä päivä.. Olen 6 vuoden tauon jälkeen nyt todellakin menossa tallille. Suhteeni hevosiin on niin monimutkainen,etten osaa sitä sanoiksi pukea. Toisaalta haluaisin jälleen olla hevosten kanssa,mutta toisaalta taas...En tiedä. Se on niin kallista ja aikaa vievää puuhaa.. Menen paikanpäälle jo hyvissä ajoin. Tänään  on luvattu sadetta juurikin iltapäiväksi,mutta ehkä pääsen maneesiin(sisälle) ratsastamaan. Eikä pikkuinen tihkusade haittaa yhtään kun olen euforian valtaamana.. Edellisen yön valvomisesta olen toipunut hyvin.. Nukuin tänä yönä 13h ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Laitoin autoni myyntiin nettiautoon ja odottelen vastauksia. Tuskin siitä 200€ enempää saa irti,ellei joku osta varaosiksi. Tänään soitan romuttamolle joka ostaa autoja.. Jos saisin uuden auton käsirahan siitä.

Nyt lenkille. Parin päivän päästä tänne tulee homppu-koira hoitoon jota odotan innolla..

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Jännitys ja pakko-oireet

Kello on aamuyön puolella ja minä yhä valveilla.. Uni ei tavoita minua tänä yönä. Ketpinor otettu 1,5h sitten eikä juurikaan vaikutusta. Ehkä hieman rauhallisempi olo,mutta ei uninen. Koko päivän olen käyttänyt juuri SEN auton etsimiseen. Olen päättäny vihdoin luopua vanhasta meganestani joka on palvellut minua tähänasti hyvin. Ikävä jää,sillä autokin voi olla persoona..

Niin,itse aiheeseen. Luin tänään artikkelin jossa kerrottiin jännityksestä. Jännitystä voi kuulemma olla kahta eri laatua eli tiedostamatonta ja tiedostettua. Tiedostettu jännitys on kaikille ihmisille tuttua. Jokainen vain kokee sen eritavalla. Taasen tiedostamaton jännitys voi esiintyä monellakin tavalla tietoisuuteen, ilman että sitä tunnistaa. Minä jännitän päivittäin varmasti sekä että. Tällähetkellä auton etsiminen ja perjantainen ratsastustunti ovat suurimmat aiheet jotka aiheuttavat tiedostettua jännitystä.. Lähetin meinaan sähköpostia kolmesta hyvältä vaikuttavasta kärrystä joilla voisin kuvitella ajavani ja perjantain tunnin onnistumisesta kun ei ole takeita, olen hermona.. Ja se tiedostamaton. Mitä se on? Tunne kaupungilla kulkiessani? Kun tapaan tutun ihmisen? Sen tuntee,muttei ymmärrä.. Jos asiaa ajattelee tältä kantilta,minähän jännitän jatkuvasti. Sitä tunnetta ei voi pukea sanoiksi,mutta se seuraa minua.. Voiko jännitys muuttua ahdistukseksi? mikä sen laukaisee? Johtuuko puskasta hyökkäävät pakko-oireeni siitä? Tänäänkin olen nieleskellyt tuhansia ja tuhansia kertoja.. Ja hampaat narskuvat.
 Olen narskuttanut hampaitani niin paljon,että leukaniveltä särkee. Tuskallista. JOS minulla olisi kanttia puhua lääkärini kanssa,voisin aloittaa hänen suostumuksellaan kokeilun "aamulääkkeet + ketipinor." ja katsoa vaikuttaako se pakko-oireisiini? Nyt kun syön ketipinoreita vain äärimmäisessä hädässä joka tälläkin hetkellä on päällä. Elämästäni ei tule mitään jos tarvitsen voimakkaampia rauhoittavia. Yksi tie helvettiin...

Toisaalta taas pakko-oireet voivat johtua aivan jostain muustakin. Ehkä se on jonkinlainen huomautus tietoisuuteeni siitä,että defenssin läpi on purjehtimassa ajatuksia. Kiellettyjä sellaisia. Näinä päivinä en enään järkyty mistään mitä mieleeni putkahtaa,mutta joskus tulee sellainen olo että pitäisikö? Järkyttyykö normaali ihminen tästä?  Mikäli näin on,tunnen itseni sairaammaksi kuin koskaan..
Voiko parantua jos tuntee itsensä sairaaksi? Onko tämä vaihe kohti tunnnetta että on terve? Paljon on taas kysyttävää terapeutiltani...

Hän uskalsi viimeksi vihdoin avata suunsa.. Mutta vain hetkeksi. "olenko minä kuullut oikein että kierrät menneisyyttäsi kuin kissa kuumaa puuroa?" Ja niinhän se on. Haluan tietää miksi olen unohtanut vuosia elämästäni? Mutta sen tietäminen voi aiheuttaa jotain pahaa. Hallitsemattomuutta.. Ehkä kaiken pelon ja halun ristiriidassa onkin vain yksi harhainen tunne siitä että totuuden paljastuttua, en voisi enään hallita itseäni. Onko itseni hallinta minulle niin tärkeää? Miksi? Enkö voisi vain heittäytyä ja antaa virran viedä mukanaan? Oman itseni hallinnan menettämisen pelko voi olla syy siihen etten halua tuntea mitään voimakasta kuten vihaa tai syvää surua. Nuo tunteet kun ovat vieneet vahvempiakin mukanaan..
Kaikesta ajattelusta huolimatta,tämä yö menee valvoen..





tiistai 24. syyskuuta 2013

Ystävyyssuhteet..

Niin,ne tärkeimmät tukipilarit ihmisten arjessa.. Miksi on niin hankalaa?

Olen jotenkin taas erakoitunut. Paljon olisi ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa,mutta olen mieluummin yksin. Sitten tulee taas niitä blogikirjoituksia kun on niin tylsää ja kurjaa yksin. Hei,olenko minä tyhmä? Voisin ottaa sen puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa kansalle että tulisivat viihdyttämään minua..
Näin tässä kunnossa on vaikeaa olla sosiaalinen,vaikka haluaisin. Kuvitelmat "hei eivät pidä minusta" ovat voimistuneet. Tuntuu taas niin ristiriitaiselta ja kaaos täyttää pään. Kaikki asiat huutavat ja mielessä on kakofonia jonka keskellä yritän elää. Ehkä tämä tästä vielä...

Eilen oli terapia. Sain häneltä luettavaksi yhteenvedot ja olen vähän hämilläni. Terapeuttini tyyli kirjoittaa ärsyttää minua. Niin nopeasti ja lyhyesti kuin vain voi.. Tulee sellainen olo,että olen merkityksetön hänelle.

"plas lukee laspuusajan päiväkirjojaan ja ihmettelee kun ei muista kirjoittaneensa niitä. Kertoo löytäneensä traumaattisia muistoja.Mieliala alakuloinen ja väsynyt. Ei näe päämäärää elämässä "

Jaa,näinkö se asia menikin.. Siinäkö oli kaikki mitä 45min aikana ehdin sanoa? 3 lausetta.. PRKL..
On turhauttavaa käydä terapiassa kun ei saa minkäänlaista vastakaikua ajatuksilleen. En ymmärrä miksei hän voi kertoa mielipidettään tilanteestani suoraan? Tai kirjoittaa siitä? Olenko minä niin väärässä omista fiiliksistäni lopuujen lopuksi?

Soitin äidille ja kiitin 25eurosta jonka hän antoi.. Olisin muuten joutunut kävelemään kotiin keskustasta. Hän onneksi lupasi hoitaa kiireellisemmät laskut joten yksi kivi vierähti sydämmenltäni. Ehkä hän ei vihaakaan minua niin paljon kuin olen kuvitellut. Vai pelastaako hän minut talouskaaokselta vain korjaillessaan tekemiään virheitä ja siitä seuraavaa pahaa oloa? En ymmärrä häntä.. Ja ehkei minun olekaan tarkoitus.




sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Huonot päivät..

Zen Cafe laulaa:
"sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa
voit kutsua öitä sisään
sitten kun osaan kaikki painajaisesi ulkoa
voit keksiä niitä lisää"

Uusin pakko-oire ystäväni on saapunut kiduttamaan minua.. Olen uuvuksissa vaikka kello on vasta yksi. Kyllästyin tähän nieleskelyyn ja mässyttämiseen jo ensimmäisen 5 minuutin jälkeen,mutta se ei auta. En pysty hallitsemaan sitä. En saa henkeä,erisyystä kuin ennen. Oi kumpa olisi joku keino,millä tämän saisi pois..
Etsin vastausta kysymykseen jota en tiedä. Jotain on liikahtanut alitajunnassani. Ehkä eilinen pettymys laukaisi tämän,kun odotin niin siskoani saapuvaksi. Hän ei tullut,eipä tietenkään.. Lupasi tulla tänään,mutta nähtäväksi jää..
Kaikki hajoaa käsiin. Auton vikalista yltää taivaaseen ja puhelimesta hajosi mikki. Nyt on vanhavanha samsung käytössä jossa ei ole nettiä tai edes kameraa.. Läppärin näyttö vilisee mustia raitoja ja odotan vain koska sekin pimenee. Päällimmäinen tunne on jokin surua muistuttava. Tietynlaista haikeutta havaittavissa.. En tiedä,onko tässä elämässä enään mitään järkeä. Jotenkin voimat alkavat jälleen hiipua.. Huomenna on terapia jota odotan. Toivottavasti on jo parempi fiilis silloin. Olen kyllästynyt jankuttamaan samaa hänelle,kuinka on huono olo ja kuinka olen oman itseni orja. Lenkillä juttelin jonkun ventovieraan naisen kanssa koirista pitkään. Voi olla että muisto Kikistä laukaisi tämän mässyttämisen. Ikävä on myös erästä,joka on ollut kateissa minulta jo vuosia. Miksen voi antaa menneen olla ja keskittyä vain olemaan olemassa? Enhän minä voi sitä tehdä kun kerran maksan terapeutille juuri sen tonkimisesta. Voi kun minulla olisi joku johtolanka jota seurata. Päiväkirjat ovat ainoa todiste siitä että olen ollut joskus pieni.. LässynLässynlää ja sitärataa.....  

perjantai 20. syyskuuta 2013

Maaseudun rauhaan..

Tänään on edessä mummolareissu.. On niin ihanaa päästä täältä autojen ja valopylväiden keskeltä täydelliseen hiljaisuuteen. Voi mummo raukka. Hän sairastaa alzhaimeria ja on jälleen kerran hukannut tärkeitä tavaroitaan. Etsintäoperaatio käyntiin! Toisaalta ajatus maalle lähdöstä ahdistaa. Koko päivä vanhempien kanssa.... Ei, en minä tahdo. En jaksa sitä esitystä "kaikki on hyvin" molemmin puolin äitini kanssa. Isää on mukava nähdä,vaikka hänen arvostuksensa on pudonnutkin viimeaikoina minimiin. Miksi minun pitäisi arvostaa ihmistä jota ei kiinnosta mitä tytär tekee? Kun ei soita eikä edes äidin kautta kysy mitä kuuluu? Ei siinä mitään, enhän minä tahdo valehdella. Voin vain kuvitella sen päivän kun heille selviää tavalla tai toisella "hei,minä olen psyykkisesti sairas ja olen juossut terapiassa kohta vuoden" Se päivä ei tule vielä eteen hetkeen.. Mummo on minulle nykyään kovin vieras hahmo. Käymme siellä kovin harvoin.. Ennen mummolaan lähtö tiesi kesäkeittoa ja pitkiä kävelyitä metsässä. Nyt,nyt se on pirtissä istumista ja ikiaikaisten ajatusten toistoa. Kysymys "missä välissä sinä olet kasvanut" saa minut hämilleen joka kerta. Hän on unohtanut täysin 15 vuotta elämästään.. Toinen mummoni oli minulle rakkaampi,ja olin shokissa kun kuulin että hän on tehnyt itsemurhan 88 vuotiaana jouluna 2004.. Hatunnosto täältä sinne taivaaseen!!

Isäntä vei koiran ulos.. Aamu ei oikein tunnu lähtevän käyntiin ilman lenkkiä. Kuuma kahvi valuu kurkkuani pitkin ja hiljalleen alkaa vaikuttaa. Olen tavallani riippuvainen aamujen struktuurista, sillä hyvät päivät syntyvät samasta kaavasta aamulla. En siedä ajatusta "mitä tekisin seuraavaksi" tai jos on tylsää. Kokoajan pitää olla jotain,nytkin kirjoitan ja seuraavaksi menen suihkuun.. Luulisi että on uuvuttavaa kun pitää olla kokoajan liikkeellä ja tekemässä jotain, mutta minun psyykkeeni hajoaa palasiksi jos olen paikoillani.
Miten TE koette ne hetkekt kun ei ole mitään tehtävää? Kun pitää/voi vaan olla möllöttää paikoillaan.. Ahdistaako vai onko vapauttavaa?

Eilen tuli työkutsu.. Oujee!! Tosin vasta 17-19.10 eikä sen enempää. Työpaikka on lähellä ja minulle tuttu. Ensi perjantaina toteutan pitkäaikaisen unelmani eli lähden ratsastamaan.. Olen ollut ilman hevosia lähes kuusi vuotta toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ratsastin 10-16 vuotiaana kerran pari viikossa. Hevoset olivat minulle kaikki kaikessa.. On kummallista miksi jokin tuonkaltainen asia vain jää pois elämästä. Onko teillä käynyt samoin?

Pari tuntia ja lähtö.. Kirjoittelen kuulumisia vielä illalla..

17:15
Mummo :-/  Kertoi vakuuttavan tarinan enostani joka kuulemma sotkeutunut huumekuvioihin jo vuosien ajan ja kuinka poliisit olivat käyneet mummollakin kahdesti. Kertoi myös että siellä oli käynyt varkaita ja olivat sotkeneet koko huushollin ja varastaneet lompakon sekä 700€.. Äiti soitti siskoilleen ja selvisi, ettei kumpaakaan asiaa ole todellisuudessa tapahtunut.. Huolissani olen.
 Äiti :-( Sitä samaa teeskentelyä ja esittämistä kuin aina ennekin.. Käytiin citymarketissa matkalla mummolle ja huhhuh mikä ostosreissu. 5min kauppaan astumisen jälkeen jo piti popsia rauhoittavia kun kuulemma Isä ei odota häntä ja on itsepäinen kun menee yksin hyllyjen väliin.. AGRH! Minä niitä rauhoittavia tarvitsen.. Käy sääliksi isää joka joutuu raskaan työviikon jälkeen kestämään vielä äitiä. Tiedän että hän haaveilee poismuutosta ja omasta asunnosta jossain kaukana,mutta tiedämme molemmat ettei äiti tulisi kestämään yksinoloa hetkeäkään.
Äidilläni on inhottava tapa keksiä itselleen sairauksia jotka pakottavat hänet jäämään sohvalle istumaan.. Mitään todellista syytä asialle ei ole olemassa,vain hänen laiskuutensa ja loputon periksiantaminen. Sitten saan kuunnella sitä valitusta kuinka hän on lihava ja ruma ja kuinka kukaan ei välitä ja kaikki maailman asiat ovat huonosti.. Rasittavaa näin, kun tätä on kestänyt koko elämäni. Ymmärsin jälleen etten tunne häntä kohtaan mitään muuta kuin inhoa.
On niin helppoa kirjoittaa "poistuisi elämästäni pysyvästi" tyyliin kun tiedän sen ettei se auttaisi minua. Kun hän lopulta kuolee, olen surun  murtama. Miten voi vihata ja kuitenkin jollain tasolla rakastaa ihmistä niin syvästi samaan aikaan..?


Viha,kiukku ja pettymys..

Tänään on kohtaamisen aika.. Tahtomattani kylläkin. Kohtaan tunteen kun kaikki pienimmätkin asiat ja toisten olevaisten teot alkavat kasvattaa otsassa muhivaa kyrpää. Onneksi olen yksin kotona,saan kiukutella täällä rauhassa. Meni hermot koiraan, kun se tuli niin iloisena ja häntäänsä heilutellen nuolemaan käsiäni (nuolee tauotta ihmisiä) Meni hermot kun en saanut sätkääni paperia suoraan ja jouduin purkamaan koko paketin. Suorastaan vituttaa tälläiset aamut kun mikään ei tunnu menevän hyvin. Noh,olihan minulla kaksi hyvääkin päivää välissä ja ehkä suuttumus on vain seurausta pettymyksestä jonka tunteminen on ollut minulle vaikeaa. Pettymys on terapeuttini mukaan vaikein tunne mitä ihminen pystyy tuntemaan. Minä tunnevammainen ,sanan varsinaisessa muodossa, olen samaa mieltä.. Hän sanoi myös että tuntemista voi harjoitella,jotta kestäisi ne hetket kun tunteet hyppäävät puskan takaa ja yllättävät sinut. En täysin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti,mutta ehkä se selviää vielä..
Kirjoittaminen helpottaa taas. Pelkään että tämän päivän suunnitelma lähteä kahdeksi kaupunkiin menee pieleen enkä pääse lähtemään kotoa. Pelkään myös että jossain vaiheessa päivää alan taas nielemään ja mässyttämään suullani niin että se kipeytyy.. Uusin pakko-oire ystäväni.

Kun olen vihainen,dissosioidun voimakkaasti. Turhautumista ja kiukkua lisää sitten se kun mikään ei onnistu ja unohdan vähän väliä mitä olinkaan tekemässä. Nämä päivät kun yksinkertaisemmatkin asiat menevät pieleen ovat raskaita jo ylikuormittuneelle päälleni. Olen kai sitten niin katkera, että jokainen kerta kun suutun,mieleni tuo muistikuvia ja flasbackkejä menneestä. Terapeuttini on myös sitä mieltä että jokainen tunne voi tuoda juuri siihen tunteeseen liittyviä muistoja. Välillä kuitenkin tuntuu etteivät muistot ole todellisia. Tai hermostun itselleni kun ne kuvat ja välähdykset ovat jatkuvasti samoja välittämättä siitä mitä tunnen.. Tekisi mieli kertoa niistä,mutta ajatuskin ahdistaa..

Kello käy ja lenkillelähtö lähenee.. Onneksi vein koiran iltapissalle vasta 11 aikaan illalla niin se malttaa vielä puolisen tuntia. Istun meinaan yövatteisillani tässä kahvikupin kanssa. Menee hetki ennenkuin pääsen ulos. Sain selville muuten, että äitini on käynyt terapiassa jo 10 vuotta.. Mikä on niin vialla ihmisessä ettei tavallinen 3 vuotta ja 200 tapaamista riitä? Vai onko hän kiintynyt terapeuttiinsa niin että maksaa itsensä kipeäksi siellä käymisestä? Olisi mielenkiintoista nähdä hänen terapeuttinsa tekemä yhteenveto....

Nyt lenkille!! Jatkan ehkä myöhemmin..

torstai 19. syyskuuta 2013

Uusi diagnoosi?

Terapeutti epäilee,että minulla on tämä..

http://koti.welho.com/marhalla/TR_PTSD_lapsilla_ja_nuorilla.html 

Yleisimmät oireet:

  • Itkuisuus, kiukkuisuus
  • Kieltäytyy nukkumasta yksin
  • Painajaiset, pahat unet
  • Pelokkuus ilman näkyvää syytä
  • Huolestuneisuus
  • Surullisuus, vetäytyminen, eristäytyminen
  • Ei halua olla yksin; takertuu aikuisiin
  • Kärsimättömyys; turhautuu nopeasti
  • Ylivilkkaus
  • Aggressiivisuus, kiukunpuuskat, raivokohtaukset
  • Selittämättömät kivut ja säryt; ruumiillisten sairauksien paheneminen
  • Säpsähtely, säikähtely
  • Taantuminen (lapsi käyttäytyy lapsellisemmin kuin ennen traumaa)
  • Traumaa muistuttavat leikit, pelit, piirustukset, tarinat
  • Puhuu jatkuvasti traumasta
  • Välttelee traumasta puhumista (myös kysyttäessä)
  • Pelkää ja ahdistuu traumaan liittyvistä asioista, esineistä ja tapahtumista
Melkein kaikki kohdat pitävät tavalla tai toisella paikkaansa enemmän ja vähemmän. Traumasta puhuminen varsinkin. Tämä voisi olla syys toistuviin pelkokohtauksiini,painajaisiin, taantumaan ja haluun piirtää ja kirjoittaa aiheesta jatkuvasti.. Ja ehkä minulla ei olekaan nivelrikkoa,vaan kaikki jatkuvat säryt ja kivut johtuvatkin tästä..?
Normaalin perhe-elämän täydellinen puuttuminen,koulukiusaaminen, huonot ja väkivaltaiset miessuhteet ja kaikki muu varmasti jo yksinäänkin riittää laukaisemaan tämän..

Mielipiteitä?


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Yksin kotona..

Minä pieni tyttö täällä, odotan saapuvaa pelastajaa.
Seuranani on vain, pelot ja traumat menneen.
Jotkut kehtaavat ihmetellä, miksi minä niitä murehdin?
Ja heille voin sanoa, eteen ne tulevat kuitenkin..

..Aivan.. Kirjoitukseni ehkä osuu ja uppoaa joihinkin ja sitten on ne,jotka kuvittelevat minun kerjäävän sääliä. Tämä blogi on kuitenkin vain työkaluni terapian ohessa matkalla terveempään minään. Kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin puhuminen ja ison D:n takia minun on kirjoitettava kaikki ajatukseni ylös,jotta muistaisin ne myös terapiassa..
Eilen oli terapia. Olin ihan hyvällä tuulella vaikka jännitinkin miten hän reagoi jos reagoi lainkaan. Eipä siinä miehessä tapahtunut muutosta suuntaan eikä toiseen kun luin kirjoituksiani hänelle. Niin rauhallinen ja itsevarma ihminen. Ainoa mitä hän sanoi oli "on se kyllä merkillistä mitä ihmettä sinulle on tapahtunut kun noin täysin mielesi sen peittää?" Ja sitähän tässä selvitellään seuraavat 3 vuotta.. Hän myös mietti sitä aiheuttaako itse terapia minulle huonoja oloja,painajaisia ja kannattaako tämä edes? Vai onko vain parempi unohtaa se kaikki mennyt? Olin vahvasti sitä mieltä että nyt kun on arvet avattu niin avataan ja tutkitaan koko haava.. En voi enään perääntyä.
Kuuntelin eilen musiikkia pitkästä aikaa.. Muuntelin vähän sanoja..

"on olemassa kirja,muutaman kilometrin päästä täältä
Se kertoo pienestä lapsesta,joka syntyi kylmän tähden alla.
Erään kerran se kirja kertoi minusta.."

Päiväkirjat! Nuo ilkeät muistuttajat tuolla punaisessa laatikossa jota kutsun nimellä "mystic box"
Laatikossa on kaikki se, mitä olen joskus ollut. Mystinen menneisyyteni joka tuntuu aivan toisen ihmisen elämältä.. Päiväkirjojen luku on ollut äärimmäisen työlästä niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Kävin koiran kanssa pitkällä lenkillä. Oli ihanaa kävellä pitkin järvenrantaa vaikka hetkellisesti minua alkoikin pelottaa tuuli.. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja eteenpäin vaikka mielini käskikin minua kääntymään kotiin. Lenkillä ei ehdi murehtia.. Jalat vievät minua ja pääni saa tuulettua. Joskus parhaat ja viisaimmat ajatukseni saan kävellessäni päähäni ja niiden pohdiskelu on terapiaa itsessään.  Olin todella rohkea ja vastustin kerrankin pelkoani. Karistin pois pahan oloni ja taistelin tieni seuraavaan mutkaan ja sitä seuraavaan..

Nyt on nälkä. Yleensä en pysty syömään mitään aamuisin vaan vasta kun olen hiukan kävellyt ja saanut kehoni heräämään. Tästä päivästä tulee hyvä päivä....

tiistai 17. syyskuuta 2013

Kello käy..

Minulla ei oikein olisi aikaa kirjoittaa,mutta kirjoitampa nyt kuitenkin. Luin eilen pitkästä aikaa kirjan "mikä terve mieli" ja löysin siitä kysymyksiä ja pohdintoja jotka haluan jakaa..

"Terapeutti ei ole se käsi joka työntyy pääsi sisään ja vääntää ruuvista sinut terveeksi"

Ei ole ei,mutta hepompaahan se olisi.. Terapia on julmaa ja raskasta työtä ja itsepohdisntaa  ja vastausten hakua esimerkiksi "sano se ääneen" kirjoituksessa esitettyihin kysymyksiin. Terapeutti on se henkilö jolla on työkalut joilla Itse voi korjata itsensä. Terapeutti on se kärsimyskumppani jonka niskoille voi kaataa kaiken sen pahan olon ja jättää sen vastaanotolle.

"Ihminen ei voi läheistensä kanssa vetää monia eri rooleja"

Ei voi ei. Vuosia yritin esittää normaalia ja peittää oireeni,mutta kuinkas sitten kävikään? Sairas mieleni  keksi aina uusia oireita joilla elämäni ja peittelyni muuttui lähes mahdottomaksi. Roolin pitäminen yllä on uuvuttavaa ja useinkaan se ei johda mihinkään hyvään.. Pitää antaa itselleen vapaus olla sairas.

"jotenkin ymmärsin että olen muiden ihmisten mielestä ihan erilainen kun omasta mielestäni" Toteaa eräs kirjan henkilö. Ja näinhän se on.
Olen yrittänyt viimeaikoina kysellä ihmisiltä "millainen minä olen?" Saamatta kuitenkaan vastausta. Joko kukaan ei oikeasti ole pohtinut sitä,tai sitten heillä ei ole sanoja asian kertomiseen. Uskon että todellisuudessa en ole lähellekään sitä miltä minusta juuri minäkin hetkenä sattuu tuntumaan, vaan aivan jotakin muuta.. Terapeuttini on vahvasti sitä mieltä että tämän ymmärtäminen  on yksi tie eheytymiseen..

Nyt pitää lähteä. Jatkan myöhemmin tänään..

maanantai 16. syyskuuta 2013

Siis Mitä??

Juuri kun sain haukuttua eräässä kirjoituksessani jokaisen joka levittää blogiani ympäri hevostalli.net sivustoa, niin eiköhän tästä blogista tiedä jo sadat,ellei tuhannet hevostalli.net:in käyttäjää?? En  milloinkaan halunnut etrtä näin käy, mutta nyt kun tilanne on mikä se on, en voi todeta muutakuin että HUH HUH!!! Siispä Tervetuloa Minun blogiini!

Ja pliis,ei surkuttelua kommenteissanne.

Tyhjä pää..

Nämä päivät kun ei ajatus kulje.. Olen jälleen yksin kotona kun rakkaan sairasloma päättyi. Ehkä tämä tyhjyys ja tunteettomuus johtuu sisäisen järjestyksen heilahtamisesta,lauantain känneistä ja aamuyön rajusta oksentamisesta. Ruoka ei maistu ja muutenkin on kovin jäykkä ja tukkoinen olo.. Jonkun tekemisen aloittaminen on kovin kovin hankalaa ja vaikka tahtoisinkin, en pysty keskittymään.. Vielä kaksi tuntia ennen kun rakkaani on kotona. Ehkä tämä vain siitä johtuu.
Huomenna on terapia.. Odotan sitä jo,sillä minulla on paljon paljon puhuttavaa. Nyt kuitenkin haluaisin vain maata paikoillani ja odottaa.. Toivon että tämä olo ja vetämättömyys ei johdu sydämestä,sillä usein näin on. Olen kyllä seuraillut pulssiani mutta siinähän tuo jyskyttää ilman lisälyöntejä tai lyömättä jättämisiä.
Ehkä kaikki selittyy myös huonosti nukutulla yöllä ja heräämisellä kesken unien sohvalta johon olin sammunut täysin. Ehkä sitä ja ehkä tätä. Tuurha päivä tämä maanantai.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Sano se ääneen..

Luin erään henkilön blogia ja se herätti paljon paljon ajatuksia. Hän on saanut kirjoitettua juuri sen mitä minä olen miettinyt ja nyt mieleni on hämillään..
Mitä minä olen ellen ole "hullu"? En tiedä. Peruskysymyshän on se että milloin minusta on tullut se? Okei,olenhan minä ollut sairas jo syntymästäni ja sitä edeltävän ajan,sillä lääkkeet,viina ja tupakka pitivät äitiäni otteessaan myös raskausaikana. Minä synnyin napanuora kahdesti kaulani ympärillä lähes hengettömänä tähän julmaan maailmaan. En tiedä olenko kiitollinen kätilölle joka sai minut hengittämään. Toisaalta kyllä,sillä minun maailmani ja elämäni on muokannut ihmisten elämiä ja olen elävä todiste siitä kuinka lähes kaikesta voi selvitä.
Minulla todettiin jonkinasteinen kehityshäiriö joka on varjostanut elämääni lähinnä ajatuksen tasolla. Okei,onhan minulla oppimisvaikeuksia,paineensietokykyni on ollut lähes olematon ennen kun olen oppinut sietämään ja motorinen puoleni on vajaa sillä jotkin aivan tavallliset liikkeet tuottavat minulle vaikeuksia.. En esimerkiksi erota oikeaa vasemmasta useinkaan. ja kengännauhat jäävät solmimatta yhä.
Jo pienenä, kun ymmärsin olevani erilainen kieltäydyin kouluissa tehtävistä jotka vaativat loogista päättelykykyä. Tiesin etten pystyisi..
Lapsuuteni on minulle yhä pimennossa. Ensimmäiset päiväkirjat kuitenkin valoittavat elämääni ja lukeminen on ollut raskasta. Sivu toisensa jälkeen saan auki sitä 7 vuotiaan järkyttävää jokapäiväista maailmaa jossa rauha ja järjestys ovat vain kuvitelmaa.. Kirjoituksissani toistuu luulo että tämä on normaalia,että kaikilla muillakin lapsilla on samanlaiset olosuhteet. Voi,kun pieni maisu olisi silloin jo ymmärtänyt..

Näiden sanojen kirjoittaminen on vaikeaa. Punainen lanka tahtoo leikkiä piilosta ja mieleni tahtoo purkaa ajatuksia. Kysymys numero kaksi on "olenko minä sairastuttanut itseni?"Niin.. Olenko omilla valinnoillani saanut tuhoa aikaan?  Alkukantaisilla ihmisillä oli jo pakene tai taistele-asenne. Se on myös minulla voimakas. Pienenä tahdoin vain paeta ja nyt olen epävarmana kahden vaihtoehdon välissä. Tuntuu niin turhauttavalta miettiä omaa menneisyyttään ja sitä miksi minä olen mikä minä olen? Mitä minä olisin jos en olisi minä? Ikuisuuskysymyksiä ja ahdistavia ajatuksia.. Minusta tuntuu että olisin voinut saavuttaa elämässäni jotain muutakin kuin tämän mitä olen. Olen tietysti vielä nuori ja kunhan saan tämän pienen pääkoppani kuntoon niin voin yrittää uudelleen tavoitella hiljaisia haaveita.
Kolmas kysymys on "miltä minä vaikutan?" Siis  muiden ihmisten silmin.. Eräs ystäväni sanoi "sinulla on vain oma tapa elää elämää" Mitä tuo tarkoittaa? Minä elän niinkuin elän ja elämääni vaikuttavat vielä niin monet asiat etten voi edes haaveilla toisenlaisesta elämästä. Pitäisi päästä ensin eroon oireista jotka vaikeuttavat päivittäistä olemassaoloa. Pelkotilat,muistihäiriöt,luulot.. Ja huono itsetunto. Siinä onkin paranemista ja uskon että terapia on yksi keino osittaiseen parantumiseen. Suurin työ on kuitenkin tehtävä itse..

Ja voi sitä työn määrää. Kuvittelen mieleni usein kaatopaikaksi jonka alla on hyvää maata. Vai,onko se jätteen määrä saastuttanut senkin? Pilannut mahdollisuuden uuteen kasvuun? Kuka tietää. Minä olen se koditon joka etsii jotain sen kaiken moskan keskeltä. Tietä parempaan elämään.



perjantai 13. syyskuuta 2013

Perjantai 13..

Tänään on se kuuluisa pahan onnen päivä. Itse en usko moiseen hömpötykseen,sillä siskoni on syntynyt joulukuussa samana päivänä. On jotenkin hassua että ihmiskunta on keksinyt merkityksiä erilaisille päivämäärille vain siksi että joskus vuosia vuosia sitten on sattunut jotain pahaa enemmän kuin muina keskivertopäivinä. Luin juuri iltalehden artikkelin missä kerrottiin yhdysvaltalaisen perheen piiloutuvan kellariin jokaisena perjantaina joka sattuu olemaan 13 päivä.. Järjetöntä. Minä elämn normaalia tylsää päivääni kuten miljoonat muutkin. Tai,normaalit ihmiset käyvät työssä ja hankkivat selkäverellään ruokaa pöytään kun minä "sosiaalipummi" joka elää satunnaisilla töillä ja Kelan avustuksilla.

Aamulääke ottamatta.. Ehkä muistan sen vielä kohta,tai sitten en. Tuntuu vain jotenkin niin turhalta syödä noita mömmöjä jos kaikki pahimmatkin oireet ovat palaamassa takaisin. Pitäisi varata aika lääkäriin ja kertoa kaikki. Puhelimella soittaminen on vain mahdotonta näissä oloissani. Tänään voisi kyllä olla hiukan tasapainoisempi päivä ja suunnittelin jopa jatkavani maalaustyötä joka on jäänyt pahasti kesken.
Saa nähdä mitä päivä tuo tullessaan.. Hyvää päivänjatkoa lukijani!!

torstai 12. syyskuuta 2013

Bloggaus..

Tämä teksti tulee olemaan iso support eräälle juuri blogin avanneelle henkilölle..

Minä en ymmärrä. Melkein suutuin. Luin juurikin hevostalli.net foorumilla kirjoitettuja kommentteja kyseisestä blogista. Järkyttävää nipotusta ja juuri sellaisia parannusehdotuksia joita kirjoittaja ei tahdo. Jäi harmittamaan kun samat ja eri nimimerkit kirjoittavat useasti haukkuakseen kirjoittajaa ja blogia. Ja vielä mitä? Suoraan tuonne foorumille!! Jos olisin joku jolla ei olisi mitään hyvää sanottavaa toisen blogista jättäisin kirjoittamatta tai kirjoittaisin vakaan harkinnan jälkeen suoraan blogiin. Typeriä lainauksia ja suoranaista ihmettelyä "miten sä voit"- tyyliin.

Tästä kun toivun,olen jälleen omien ongelmieni kanssa yksin. Rakas olisi halunnut lähteä kanssani viemään kyynärsauvojaan takaisin mutta en jaksanut lähteä. Kävin tapaamassa ihmistä josta aamulla kerroin ja nyt on turhautunut olo. Kuvittelin että hän tahtoo vain nähdä ja jutella, mutta hän pyysikin kyytiä kaverilleen ja jaaritteli niitä näitä. Turhaa.. Ajatukseni ovat sekaiset ja en saa niitä kiinni juuri nyt. Jatkan ehkä myöhemmin...

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Päätöksentekoa..

Kun pitäisi päättää suuntaan tai toiseen.. Varsin hankalaa. Sovin ajelevani ylöjärvelle tapaamaan ihmistä,mutta nyt kun pitäisi lähteä,en ole varma mitä tahdon. Olen hullu jos lähden,sillä en tunne tätä ihmitä juuri lainkaan. Ja olen jotain muuta jos soitan hänelle ja perun näkemisen vedotenn "auto ei lähde käyntiin" tai jotain muuta valheellista. Rakkaallani on jotain kummaa sitä vastaan että yritän olla sosiaalinen.. Hänen äänensävynsä ja ilmeensä muuttuvat kummallisiksi. Olemme olleet yli puolitoista vuotta yhdessä enkä ole saanut hänestä irti sitä miksi hän käyttäytyy näin? Koira odottaa lenkkiä,sillä suunnittelin jo illalla että lenkitän sen ensin ja lähden sitten..  Totuus voi olla kuitenkin hyvin toisenlainen koska en ole saanut edes välttämätlntä kahvia koneeseen.

Saapi nähdä..

Ystäväni Dissosiaatiohäiriö..

Olen palannut takaisin sekasortoiseen minääni.. Mitä ikinä tuo lause sitten tarkoittaakaan? Jotkut ajattelevat tällähetkellä että "miten SINUN elämäsi voi olla sekasortoista?" Ja heille voin vain vastata että kyllä se on.
En osaa selittää sitä,mutta rakas ystäväni ja seuralaiseni Dissosiaatiohäiriö on kaiken takana. Elämäni on varsin hankalaa nykypäivinä.. Saatan dissosioitua lähes mistä tahansa ja milloin tahansa vaihtelevalla voimakkuudella. Tänä aamuna kahvinkeitto oli lähes mahdoton tehtävä. Näinä päivinä koodi on lähes sama.
Dissosioidun(unohdan täysin miten kahvia keitetään)--> Ahdistun --> otan ketipinorin--> nukun/rauhoitun --> yritän uudelleen.  Tämän jälkeen oloni on yleensä sekainen enkä saa hetkeen ajatuksistani kiinni. Kuulostaa varmaan uusista lukijoistani kummalliselta, mutta tätä se on. Jatkuvasti.. Joskus yritän muistella olenko käyttänyt koiran lenkillä vai en? Ja tätä muistellessani totuus uppoutuu kymmeniin ajatuksiin jotka jyräävät läpi tahtoni ja olemattoman kykyni keskittyä. Sitten taas ahdistaa kun en tiedä vastausta elämäni tärkeimpään kysymykseen ja siihen olenko minä kykeneväinen huolehtimaan olennoista joita asunnossamme on..? Totuushan on se, että jos minulla ei olisi huolehdittavana eläimiä,olisin kuollut tai pakkohoidossa. Ajoittain eläimistä huolehtiminen on vain tajuttoman vaikeaa.

Ja se lääke.. On varsin hakalaa yrittää muistaa ottaa päivittäinen pilleri josta ei tunnu olevan taas mitään hyötyä. Pelkotilani ovat pahentuneet ja tunne siitä että minua seurataan on ollut takaraivossa muutaman kerran. Terapeuttini mielestä tämä kaikki johtuu olemattomasta itsetunnostani jonka rakentaminen yksin on mahdotonta. Onhan minulla ystävä ja muutama tuttu joiden kanssa olla olemassa,mutta silti tunnen itseni jatkuvasti rumaksi,lihavaksi olennoksi jolla ei ole oikeutta asuttaa maata. Terapeuttini kysyi kysymyksen joka sai minut pysähtymään. "Miksi seppo on sinun kanssasi?" Hmm,vaikeaa.. En tiedä enkä uskalla kysyä. Siitä seuraisi pitkä ja piinallinen keskustelu jota en kestä. Hän vain rakastaa minua ja tahtoo sisimmässään auttaa vaikkei sitä myönnäkään. Tai, näin ainakin toivon..

Terapeuttini mielestä voisi auttaa kiukustuminen ajatuksille jotka piinaavat minua. Mieleni on luonut nyt käytöstavan siihen hetkeen kun iso D ottaa ohjat ja yleisin seuraamus on ahdistuminen. Ehtisinkö minä huomaamaan sen lähestyvän? Ennen kun kaikki on taas pielessä..? Kiukku on ainoa tunne jonka peittelyn minä osaan parhaiten. Nieleskelen ja unohdan asian joka suututtaa. Töissä tämä on välttämätöntä, ja kotona siitä seuraa vain riita. Rakas ei ymmärrä.. Ja se tekee minut yksinäiseksi.



maanantai 9. syyskuuta 2013

Pienet ongelmat..

Ajatustekasausta näin ennen terapiaa..

Eilen olin sosiaalinen olento ihan omasta vapaasta tahdosta. Ajelin toijalaan tapaamaan ihmistä jota en ole nähnyt tai jonka kanssa en ole ollut vuosiin tekemisissä. Tarkoituksena oli kai jakaa tämä psyykkisen sairauden tuska,sillä hän kuuluu myös tähän kategoriaan "hullut" mutta mitäpä sitten sattuikaan..? Olin hänen luonaan varmaan pari tuntia,ja ymmärsin silloin paljon. Minä olen niin kuvitellut pienessä mielessäni että ongelmani ovat suuria ja rajoittavat merkittävästi jokapäiväisen elämäni elämistä,mutta olin väärässä. Hän veti kunnarin tässä asiassa..

Pitäisiko minun oman toipumiseni tähden ajatella että minun ongelmani ovat minulle suuria  eikä niitä voi verrata kenenkään muun ongelmiin? Vai ajatella että "kylläpäs tuolla on pahoja pulmia" ja suhteuttaa omat ongelmani..?

Entäs se loppuilta? Noh, Ajelin enolleni jonka kanssa olen myöskin ollut vain vähän aikaa tekemisissä. Hän on kovan kohtalon kokenut ex-vankilakundi joka yrittää saada vihdoin elämäänsä kaipaamaansa järjestystä.Hänen psyykkeensä pulmat ovat myös merkittäviä.

Onko ajattelumalli "olen nyt tässä, joten voin olla hetkenkin päästä tässä"    pahimpina hetkinä oikea? Vai pystyykö sitä sanomaan,sillä eikö jokaisella meistä ole oma tapansa hoitaa omaa pahaa oloaan? Paransimme maailmaa enon kanssa myöhäiseen iltaan,sillä sinne tullessani olin järkyttävän ahdistunut, levoton ja muutenkin huonovointinen. Onneksi tuo olo meni pois.

Tänään on terra.. En oikeastaan tahdo mennä sinne. Jotenkin tuntuu siltä taas ettei siitä ole mitään hyötyä ennen kun pystyn kertomaan ääneen minua päivittäin häiritsevistä asioista. Olen vasta alussa,tiedän,mutta silti tämä halu tietää "mitä sinä ajattelet?" on voimakas. Ongelmaksi muodostuu vain juurikin se etten kykene selittämään asiaa ääneen niinkuin ajattelen. Taas yksi pitkäkestoinen ja päättymätön dissosiaatiohäiriön oire. Eräs lääkäri sanoi: " Potilaalla pitkäaikainen kykenemättömyys muodostaa ajatuksista lauseita" Hmm.. Aivan niin.

torstai 5. syyskuuta 2013

Varautunut..

Olen varautunut pahimpaan tänään.. Vien vanhempieni molemmat kissat eläinlääkäriin joista todennäköisesti vain toinen tulee takaisin. Molemmat sairastavat kilpirauhasen liikatoimintaa ja munuaisten vajaatoimintaa yhtäaikaa,eikä varsinkaan toiselle ole sopivaa lääkettä vielä löytynyt.. Olen kasvanut näiden kissojen kanssa lähes koko elämäni,sillä kitecat täyttää syksyllä 20v.. Ikääni en silti paljasta..

Aika näyttää vuodatetaanko tänään onnen vai surun kyyneleitä..?

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Enneuni..?

Näin unta,että ripustin työvaatteeni pestyinä ja puhtaina työvaatekaappiin. Suljin oven ja uni vahtui.. Ensimmäinen asia mitä tänäaamuna kuulin oli soiva puhelin ja siinä luki "lomitus" Eli tänään mennään sitten töihin.. Uusi paikka,jännittää jo nyt, mutta ehkä selviän.. Eipä ainakaan ole aikaa kerätä ja kehitellä kauhukuvia tulevasta. Eläinmäärästä tai lypsysysteemistä minulla ei ole mitään tietoa,mutta kohta se nähdään.. Voihan siellä olla ihan mukavaakin. :-) 
Kaikista mukavin asia tässä on kuitenkin se,että talouskaaokseni saa "tukieuroja" ja henkilökohtaiselta konkurssilta voin vielä välttyä.

Hyvää huomenta ja pitäkää lippu korkealla..

tiistai 3. syyskuuta 2013

Anteeksi..

Edellinen kirjoitukseni oli ahdasmielinen ja asiavirheitä täynnä. Olen todella pahoillani tapahtuneesta ja nyt aionkin korjata tilanteen.

 Tänään on ollut todella raskas päivä,sillä olen ensimmäisenä tekonani tänään vienyt rakkaani polvileikkaukseen. Jännitti jo silloin miten hän toipuu..  Sen jälkeen menin armonkallliolle teeskentelemään että elämäni on järjestyksessä ja hyvin. En vain tiedä kuinka vakuuttava esitykseni oli..? Ja se terapia.. Huoh.. Hän vain nyökyttelee ja myötäilee hiljaa edelleen. Täydellinen reaktiottomuus saa minut toisaalta kananlihalle, ja toisaalta mielenkiintoni heräämään.. Kuka sinä olet,miksi sinä käyttäydyt noin?
Haluaisin niin saada selville mitä hänen ajatuksissaan liikkuu.. Miksi hän tekee ja puhuu "mä oon vaan töissä täällä" asenteella? Vai ymärränkö minä väärin..Niimpä tietysti.. Minä ymmärrän väärin. Tunne siitä ettei hän usko minua,on vain voimistunut ja alan hiljalleen epäillä hänen metodejansa. Rakas sanoi,että se kuuluu terapian luonteeseen ja että kaikki on hyvin. Uskonko minä häntä?
Eräässä kirjassa sanotaan "terapeutti ei ole se ojentuva käsi joka vääntää päässäsi ruuvit paikoilleen"
Sillä hetkellä ymmärsin minkä kokoisen haasteen otin vastaan typeränä ja naivina.. Nyt kaduttaa.

Ehkä minä selviän tästä.. Olenhan yhä hengissä,vaikka muutaman kyyneleen olenkin hiljaa silmäkulmastani päästänytkin karkuun. Ymmärsin sen,kuinka suuri osa minun historiaani on hylkääminen ja siitä seuraava tunne.. Olen jo aikuinen,mutta en kestä sitä edelleenkään ja sen tunteen muistelu sai minutkin herkistymään.  Siinä hetkessä olisin ollut onnellinen yhdestä kannustavasta sanasta häneltä, mutta odotin turhaan. Kerroin hänelle myös sen,että pelkään pakkomielteiden palaamista. Yritin puristaa hänestä ulos jotain. Vaikka olin sinnikäs,en onnistunut.

Tämä kaikki pelon ja todellisuuden välissä tanssiminen on todella uuvuttanut minut, enkä saa enään henkeä. Uusi ystäväni nieleskely-pakko ei ota laantuakseen ja pelkään tukehtuvani. Suuhuni sattuu sillä kymmenet ja taas kymmenet kerrat olen yllättänyt itseni nieleskelemästä ja "lussutuksesta" jota en osaa sen paremmin kuvailla. Tänään tuli selväksi myös se, että minä tarvitsen apua,mutta sen järjestäminen on mahdotonta. Ehkä jonain päivänä..

maanantai 2. syyskuuta 2013

Jotain rajaa..

Järkytyin.. Tulin huvin vuoksi katsomaan onko joku lukenut blogiani tai kommentoinut tänne ja shokkiaalto oli suuri.. Joku PRKL on julkaissut blogini  osoitteen ensinnäkin hevostalli.net sivuilla josta on tulvinut lukukertoja kymmenittäin. Totta puhuakseni en kaipaa tänne yhtään "heppatyttöä" joiden ikähaarukka näyttäisi ainakin kyseisen sivun foorumin perusteella olevan 10-15 vuotta. Tietenkään en voi syyttää ketään,sillä blogini on julkinen,mutta pistää vihaksi että joku kehtaa julkaista TOISEN ihmisen blogin jossain. Varsinkin kun tämän naisen ajatukset eivät ole mielestäni soveltuvia tuon ikäisille.. Noh,omalla vastuulla jatkakaa..

En pysty..

Kirjoitin ensin pitkän ja hartaan tekstin.. Pyyhin sen kuitenkin pois,sillä aihe on liian arka kerrottavaksi. Prosenttuaalinen todennäköisyys sille, että joku tunnistaa minut on liian suuri. Tai sitten minä vain kuvittelen. Kuvittelen kaiken. Haluaisin kertoa,mutta en pysty siihen. En vielä. Viikonloppu meni työtä tehden. Olen uuvuksissa vaikka kehoni haluaa juosta. Ei ymmärrä että on aika levätä ja rauhoittua. Liikaa kahvia aamupalaksi.. Ruoka inhottaa minua yhä vaikka vatsani huutaa. Lääkityksen aloittamisen jälkeen olen lihonut melkein viisi kiloa. Ajatuskin kahistuttaa ja tiedän erään,jota se kauhistuttaa vielä enemmän. Hän parka.. Psykoosiin vaipumisen rajoilla hän pähkäilee lääkityksen aloittamisen kanssa. En löydä sanoja joita hän tarvitsee selviytyäkseen ja tunnen itseni turhaksi.

Voi kun olisi todellisuudessa se joku.. Olen odottanut häntä jo kymmenen vuotta. Joku osaa ja ymmärtää kaiken. Toisaalta hän on kokoajan minun mukanani,en saa Häntä pois mielestäni vaikka haluaisin. Hän on osa minua ja minun identiteettiäni.. En tiedä,mutta on vain sellainen olo että hänestä täytyy kertoa. Vihdoin.. En vain tiedä kenelle? Terapeuttiini en luota tarpeeksi ja rakkaani on vain miesystävä. Ei se jolle voin kertoa. Tämä asia hiertää meidän välejä ja estää minua parantumasta.. Ärsyttää kun menetän aikaa ja rahaa terapiaan josta ei oe mitään hyötyä.. Minä en parane koskaan.

maanantai 26. elokuuta 2013

No words..

Usually i write finnish.. However, the situation now is that I can barely breathe. I'm exhausted from all this what I have been through. I can not find the words to describe this, but I have a constant feeling that I should write something. And it must be in english.. I am not sure is that new sympton,or something else. 
I'am scared.. Really scared. 


sunnuntai 25. elokuuta 2013

Psykoosi..

Se hetki kun makaat kotona sängyssä iltapäivällä yhä.. Kun sisäinen päivä ei koskaan nouse yön pimeyden otteesta ja kehosi on jäänyt off-asentoon. Kun suurimman hätähuudon huutaneena odottaa saapuvaa pelastajaa jonka tietää olevan oman harhaisen mielen tuotos. Mieleen juolahtaa  kuvia kuolemasta ja tunnet kuinka sen kylmä henkäys imee sisäänsä viimeisetkin onnelliset ajatukset. Kello laskee aikaa yöpöydällä ja vaatekaapin ovi narahtaa. Tuttu ystävä, kauhu saapuu vieraaksesi peitelläkseen sinut sisäänsä.. Akku on loppunut puhelimesta johon yrität tarttua eikä muuta pakokeinoa ole. Antaudut lopulta ja vajoat piinaavaan helvettiin jossa sinun jokainen virheesi ja syntisi on kirjattu tarkasti ylös. Alitajunta täyttyy hiljalleen ääripisteeseensä ja kaikki ympärilläsi oleva maailma vain katoaa kauemmas,kauemmas,kauemmas..

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Masennus..

Huoh.. Synkät sävelet soivat jälleen. En ole jaksanut kirjoittaa. Vointini on heitellyt voimakkaasti kumpaankin suuntaan jatkuvasti. Eilen yritin soittaa akuuttipsykiatrian polille kun hätä oli suurin,mutta kukaan ei vastannut. Eipä tietenkään. Pyysin jopa rakkaani kesken kaiken kotiin joka osoittautui ehkä suurimmaksi virheeksi koskaan. Loputonta samojen asioiden toistoa ja suoranaista vittuilua koko päivä.. Mikään ei enään tunnu miltään ja voisin tarttua jälleen tuttuakin tutumpaan kylttiin.. Epäkunnossa..

maanantai 5. elokuuta 2013

kolme varttia..

Ahdistaa!!! Kolmen päivän ryyppääminen ja kasvipohjainen lääke on saanut psyykkeeni sekaisin jälleen. Hetken hyvä olo jättää pahan jälkensä minuun. Otin ketipinorin eli ei viinaa eikä autoilua tänään. Vain kolmen vartin odotus. En kyllä muutenkaan olisi pystynyt ajamaan autolla metriäkään. En saa henkeä,kaikki asiat ovat kasaantuneet ylitsepääsemättömiin mittoihin. Ainoa onnellinen on koira joka makaa lattialla kuumissaan. Yritin tulostaa muutaman kuvan kuolleesta koirastani,mutta tulostin oli erimieltä kunnes alkoikin pienen hermoromahduksen jälkeen toimia ja tehdä yhteistyötä kanssani.. Koneet!! Prkl!! Viikonloppu meni muuten niinkuin pitikin ja sain jopa kerrottua isälle että poltan tupakkaa. Hänen reaktionsa oli arvattava.. Isä ei paljoa hötkyile eikä ota painetta asioista. Pitäisi viedä kuvat kaverille ja käydä hänen luonaan syömässä. Vatsani on tästä ahdistuksesta kipeä ja sekaisin... Isän kanssa keskustelimme henkeviä humalassa ja nyt asiat alkavat olla selvillä. Totuus paljastuu vielä. En kertonut hänelle sairaudestani,se oli liikaa vaadittu.

perjantai 2. elokuuta 2013

Huokaus..

Huokaa maa,metsä ja tuuli. Minä  vain istun ja peloissani kuuntelen. Jokin rasahtaa ja kauhu kutittelee tutusti selkäpiitä.. Näitä päiviä on jälleen liikaa ja toivon että joku voisi tulla ja kertoa kaiken kääntyvän parhain päin..
Odotan,mutta kukaan ei tule ja jään jälleen yksin hämärtyvään metsään.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Iltaan viileään..

Olen kaverin aunnossa. Hän ei ole kotona. Katselen kahta nukkuvaa koiraa... Huomioni on osittain tässä tekstissä jonka luominen oli vain yksi hetkellinen idea ja toisaalta myös televisiossa josta tulee jotain  mitä en ymmärrä. Tällä tekstillä ei ole mitään alkua,keskikohtaa eikä loppua. Tämä on vain sanoja sanojen perään ja kertomus siitä että minun tekee mieli tupakkaa..Liikaa..
Taidan syödä kohta jotain,sillä se hillitsee tupakanhimoani hetkellisesti. Työrupeaman aikana laihduin 2kiloa joten kerrankin on varaa hiukan syödä.. Oloni on varsin sekava,kuten tästä kirjoituksesta varmasti huomaa. Hävettää,mutta antaa palaa. Toivon että nyt palaisi tupakka...

Musiikkia korville..

Olen tuottavalla päällä! Teimpä siis kappaleen...
Mies laulaa:
"if outside is just raining,i remember your eyes
those was daylight an sunshine in cloudless sky
if i wat to see those,i just look at the sky
and feel you are next to mine.

Nainen:
i remember your eyes,those was grass and poison
just saying come on,with me..
and once in summer,i was lying in your eyes
and feel you are mine.

Chorus:
wherever we are,we coud remeber each other
when we are fallin in world
i am sorry about this one,i dont wat bother
but remember,we were secret lovers.....

Linkitän tänne ehkä valmiin version kunhan saa  tupakan tummentaman ääneni taas auki..

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Paha päivä..

Voiko tätä tunnetta muuttaa sanoiksi ilman,että se olisi vanhan ja saman toistoaa..? Tuskin. Pitkäaikainen ystäväni ahdistus on jälleen palannut kaatamaan seinät ja tuhoamaan kaiken. Henki ei kulje,sydän pamppailee sekaisessa rytmissään ja mikään mitä yleensä yritän tehdä,ei kiinnosta. Loputtomat projektit ja talouskaaos on arkipäivää eikä mies auta yhtään. Ei tietenkään.. Eilen illalla tämä alkoi,lievänä ja harmittomana,mutta nyt.. Kaikki kusee niskaan ja taivaan täydeltä sataa paskaa. Tahtoisin töihin rauhoittumaan. Lämpimät ja hyväntuuliset eläimet saavat mieleni hyväksi kerta toisensa jälkeen. Töissä ei ehdi ahdistua ja siellä voi itkeä jos siltä tuntuu. Kasvipohjaista lääkettäkään ei ole missään saatavilla.. Kumpa voisin nukahtaa. Nukkua murheeni pois. Rahantulon odotus on niin voimia vievää puuhaa ja kun en edes tiedä olenko hoitanut asiani niinkuin kuuluu? Olenko minä osannut vai en.. Pitäisi muuttua rahaksi,lenkkeilijäksi ja kodin ylläpitäjäksi tästä mustasta kasasta jotain epämääräistä. Miehelle mikään ei kelpaamhän ei ymmärrä että olen yrittänyt,mutta voimani eivät riitä. Auton huoltokin meni pieleen. Sama kolina on edelleen pohjassa.
Eheytän koneeni kovalevyn seuraavaksi. Ehkä se eheyttää minutkin..

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Työn jälkeen..

Seitsemän pitkää päivää vietin taas navetassa.. Aamuisin kuudelta kun astuin sisään,tytöt tervehtivät minua väsyneinä ja nousivat hiljalleen ylös. Paskakola käteen ja alusia siivoamaan ennen rehunjakoa ja lypsyä. Minulle jäi ikävä. Rakastan niitä eläimiä niin sydämmestäni kuin vain kukaan voi ja hyvästelin jokaisen yksitellen ennen lähtöäni. Silitys ja kiitos. Yksi lehmä lähtee teuraaksi ennen seuraavaa työkeikkaani ja tein hänelle laulun...

Muille maille Sävel: Pieni tytön tylleroinen (vihreät valot) 

"Muille maille,vierahille,navetan nurkille,lypsyjakkaran vierelle,nukahtaa hän pois.
Täytetty on lypsykannut,kesät laitumella olla saanut,nyt on sairas parka ja poistua on aika.
Silitän häntä viime kerran,muistan rukouksissa herran,olit minun lehmäni, suru sydämmessäni.

Oi,kuinka sinä olit,ja nyt lähdet pois
oi,kuinka kaipaan,enkö enään nähdä vois."

Niin... Surullista kylläkin,mutta vain lehmän elämää.
Tänään on ollut ylivilkas päivä kun toivuin 11h unista. Unissa vaelsin laitumella huutelemassa tätä kysistä lehmää. 

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Päivä jona synnyin.

...Oli varmasti yhtä aurinkoinen kuin tämäkin. Harmikseni joudun vain lähtemään töihin täysin varoittamatta ja suunnittelematta. Keikkahomman huono puoli :-(  Fiilis on jännittynyt. Osaanko olla tuolla paikassa puolen vuoden tauon jälkeen? Osaanko kasata lypsykoneen,entäs paskakone? Kuinka päin ne hanat kuuluivat olla? Toivon että itselleni tekemäni ohjeet löytyvät lomittajille tarkoitetusta kansiosta. Emäntä loukannut kätensä joten kaikki tarvitsee tehdä yksin. Isäntä hoitaa onneksi rehun pöytään ja nuorikoiden siivouksen jotka ovat karsinassa. Montako vasikkaa vastassa? Onko poikimisia lähellä? Miljoona kysymystä ja yksi vastaus vielä: En tiedä

Jännittää,mutta siellähän se sitten selviää. Huomenna tulee vieraita juhlimaan syntymäpäiviäni.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Mielestä pois..

Kuttulan tapahtumat jäivät kummittelemaan mieleen.. Olen ollut ahdistunut jo perjantaista lähtien toistuvasti. Eilen oli todella raskaita rytmihäiriöitä ja olin jo varma ettei tule 23 vuotis päivää perjantaina. Ahdistaa nytkin. Elämäni tuntuu niin tyhjältä kun olen epäonnistunut. Ärsyttää kun tiedän että tämä on turhaa,mutta kun ei omaa päätään voi hallita. Tunteet tulevat ja menevät oman halunsa mukaan eikä minulla ole sanavaltaa. Tänään pitäisi mennä baariin kaverin kanssa. Olen ollut 2 viikkoa selvinpäin ja nyt on tarve tuulettua. Rakas on myös masentunut,hänestä näkee kun kaikki ei ole hyvin. On raskasta yrittää olla hyvällä tuulella ja huomioida häntä kun mikään ei auta. Haluaisin niin tietää mitä hän miettii ja suree...

On vaikea hengittää,joudun välillä tietoisesti vetämään henkeä kun huomaan että happi loppuu. Tämä on oire jälleen. Olen kylläkin vastapainoksi huomannut että kouristukset ja pakkoliikkeet ovat poissa. Kiitos abilify ja terapia! Tänään kyllä on ollut hermot tavallista kireämmällä jos joku asia ei onnistu.. Suorastaan vituttaa koko elämä jälleen,mutta ehkä illalla helpottaa.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kun voimat loppuvat..

Piti olla töitä kolme neljän päivän jaksoa peräkkäin 300 lypsävän kuttulassa. Vaan väsyi niin henkisesti kuin  fyysisesti tämä tyttö. Lähdin eilen illalla pois enkä palaa takaisin. Itkin koko ajomatkan kotiin ja niin itki taivaskin. Vettä tuli niin että hyvä kun tietä näki.. Olen edelleen uupunut ja surullinen. Epäonnistuminen on rankkaa minulle. Tuntuu kuin olisin pettänyt itseni ja mieleeni purjehtii ajatus "olenko liian heikkko?"
Skolioosi,nivelreuma ja psyykkiset ongelmat,siinä on selviytymistä kylliksi jo jokapäiväisessä elämässä. Kymmenen tunnin työpäivä ja 2 tuntia ajoa päälle. Liikaa.. Miten saan tämän surun pois? Kroppa huutaa unta vaikka nukuin 13 tuntia. Kai tämä ajallaan helpottaa. Toisaalta olen liian levoton nukkumaan. Ahdistaa tämä ristiriita. Suru ja pettymys kalvavat mieleni palasiksi jälleen ja terapia on siirretty 23 päivään. Liian pitkä aika sinnekin.. Mten selviän jos voimani eivät palaa? Haluaisin soittaa lomatoimiston päivystäjällle,muttei ole numeroa. Rakas on töissä koko päivän. Yksin on siis selvittävä...

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kerrankin jotain hyvää..

Eilinen yritys olla hyvällä tuulella koko päivä meni jotenkin vaisusti överiksi ja polttamiseksi. Loppuillasta olin jo väsynyt hyvän mielen ylläpitoon. Mutta tänään! Aamu yhdeksältä ylös ja kahvia kitaan ennen kävelyä paikalliseen kuppilaan rakkaimman kanssa pelaamaan biljardia. En tarvinnut,tai tarvitse tällä hetkellä minkäänlaisia voimia hyvän olon ylläpitoon eikä tämä päivä tunnu raskaalta ja toivottomalta. Lisänä vielä hyvä seksi,joka piristää ketä vain. Nyt ymmärrän kuinka paljon minulla on hyviä asioita elämässäni ja jaksan jopa ilahtua siitä. Hyvää päivää sateesta huolimatta kansalaiset!

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kiire menneeseen..

Huomenta,tai päivää oikeastaan.. Istun lntiaaniasennossa sohvalla ja kuuntelen  Anti-Flag bändiä. Tulee mieleeni ne kymmenet kerrat kun olen ollut irokeesi pystyssä niititetty nahkarotsi päällä jossain keikoilla ja puistotapahtumissa. Elämäni ennen 18 vuoden ikää oli muutaman vuoden pelkkää punkkia ja räminää. Anti-flag sopii tähän aamuun fiilisten vuoksi jotka yrittävät jyrätä minut jälleen.. Minä en suostu alistumaan tänään. Tänään pitää olla hyvä päivä. Eilinen meni hiukan mönkään,kun siskoni ja hänen rakkaansa tulivat meille ensisuunnitelman mukaan yöksi, mutta lähtivätkin kahden jälkeen yöllä omaan kotiinsa.. Petyin hieman,sillä odotin pitkää yötä heidän kanssaan ja juhlimista aamuun asti..  Noh,oma koti kullan kallis vai mitä? Taisin odottaa enemmän sitä että täällä olisi joku minun kanssani sillä rakkaani on aamuvuorossa ja tulee vasta kahdelta kotiin. Ohhoh,kello onkin jo yksi. Ei siis mitään hätää. Kuvittelin ajan olevan jotain aivan muuta.. Ulkona sataa :-( mutta ehdimme pätkän kanssa käymään lenkillä ennen sadetta..  En näe mitään syytä masentua tai ahdistua tänään. Tavallinen flegmaattinen päivä siis tulossa ellen avaa päiväkirjojani. Tiedän ettei se kannata..Mutta!!!
Maanantaina on terapia,haluaisin ottaa päiväkirjani mukaan sinne. Jos hän on jo aikaisemmin sanonut että minulla on erityisen vaikea trauma joka vaatii 3 vuotta terapiaa niin mikähän on kommentti kun kerron mitä todella olen ajatellut ja suunnitellut kymmeniä sivuja päivästä toiseen..? Tahdon jostain syystä kiirehtiä elämäni tutkimisen kanssa vaikka se onkin haitallista tai oikeastaan vaarallista. Pelkään kerääväni jälleen ne ajatukset päähäni ja siitä se riemu ratkeaa. En nimittäin ole niin varma toimiiko itsesuojeluvaistoni täydellisesti ja suojaako se minua omilta ajatuksiltani ja haluilta joita saatan kerätä päähäni ulkomaailmasta. Tarkoitan nimittäin sitä että pystyn..hmm..vaikea kertoa.. Noh,onko asia siis niin että kaikki tunteeni ja yllättävät mieliteot (niin hyvät kuin huonot) tulevat ulkomaailmasta eivätkä siitä mitä minä todella ajattelen? Suuri kysymys on se,että onko minussa todella kaksi erilaista minää (depersonalisaatio) vai tuntuuko minusta vain siltä kun haen itseäni ja todellista minääni. Äh,liikaa mietittävää taas..
Olen ollut menneisyydessäni erityisen hyvä kirjoittamaan runoja ja mietelmiä. Nykyään kun teen laulun tai runon,mietin sen sisältöä liikaa ja sitä kaikkea miltä se  kuulostaa vaikken ikimaailmassa voisi julkaista mitään. Hassua..  Hassua on myös se,että vaikka abilify annokseni on nostettu,olen edelleen flegmaattisuudesta huolimatta kovin pelokas ja kuvittelen asioita joita ei todellisuudessa voi tapahtua. Minusta esimerkiksi tuntuu että ympärilläni on karhuja.. Siis mitä??? Karhuja lentävänniemessä? Ei jumalauta..... Mutta tämä tunne vain riivaa minua ja olen kauhuissani jos lenkillä puskassa rapisee. Aiva kuin karhu olisi ainoa elävä joka sieltä pusikosta voisi rynnätä kimppuuni. Karhunpelkoni on aivan selittämättömän voimakas. Miksi juuri karhu? Olenko joskus muistamattani nähnyt sellaisen? Dissosiaatiohäiriö voisi peittää sellaisen muistijäljen niinkin hyvin,mutta tuskin. Vai johtuuko tämä siitä että ollessani alle kouluikäinen isäni pelotteli meitä karhuilla.. ?
Asiaa ei helpota sekään että olen nähnyt todella voimakkaita unia karhuista ja uskon että ne toteutuvat,sillä unillani on taipumus käydä toteen jossain vaiheessa elämääni. Aivan kuten kerroin niistä kahdesta miehestä meidän pihassa kun tulin  humalassa kotiin.. Unennäkemisen ja toteutumisen välillä oli vain muutama viikko ja minua pelottaa,jos karhu-uneni  toteutuu, on aika tuntematon. Huomenna vai ensivuonna? Hävettää tunnustaa ja kertoa näinkin henkilökohtaisilta tuntuvia asioita joita en ole jakanut kenekään kanssa vielä.. Mutta uskon että saan terapiassa paremmin selitettyä asioitani jos olen pohtinut niitä ja kirjoittanut ne muistiin. Voin tosin olla väärässäkin.

Nyt aamupalaa,ennekö nkirjoitus venyy liian pitkäksi ja hyvä päiväni on tuhottu..

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Muistopäivänä..

Rakkaan Kikini kuolemasta on kulunut tänään kaksi vuotta.. Olen polttanut hänelle kynttilää koko aamun. Mielestäni on tärkeää muistaa rakkaimpiaan ja lähettää valoa taivaaseen. Kiki,olet aina mielessäni.



16:45

Ei hitto mikä olo.. Jatkuvaa tekstiviestisotaa rakkaimman kanssa joka ei pääty milloinkaan. Vittuilua puolin ja toisin enkä minä loukkaantuneena syvästi voi olla vastaamatta hänen syytöksiinsä. Mieleni on rikkinäinen,enkä ehjäksi sitä saa.. Näin olen kirjoittanut 11 vuotiaana päiväkirjaan ja luvannut jättää viestin itsemurhani jälkeen "kun ette vieneet lääkäriin". Itsemurhaa olen suunnitellut 11-13 vuotiaana jatkuvasti. Mikä lienee syy että istun vielä tässä ja hengitän epätasaisesti.. On niin vaikeaa jälleen lukea omaa tekstiään jonka tekohetkeä ei muista tai tunnista. Kuka olin silloin? Kuka olen nyt?  Ikuisuuskysymyksiä...
Olin siihen aikaan täysin riippuvainen eräästä henkilöstä jonka tunnen vieläkin. Maailmani mureni jos hän ei vastannut viestiini. Ihmisriippuvuus on ollut mielestäni jopa poikkeuksellisen voimakasta ja erikoista. Noh,minun taustallani en toisaalta yhtään ihmettele. Tiedän se etten saisi lukea päiväkirjojani ilman terapeutin läsnäoloa,mutta jokin sisäinen mielenkiinnon ääni on paljon paljon voimakkaampi kuin kokemuksen tuoma. Ja taas minä valitan täällä julkisesti kuinka ahdistaa ja samalla hyvin tiedän miksi.. Itseaiheutettua!

Tuntuu niin typerältä..



torstai 27. kesäkuuta 2013

Tuntemattomat tutut..

Olen tavannut ihmisen..taas,pitkästä aikaa. Hän pulpahti elämääni vuosien tauon jälkeen ja oli kuin olisimme tunteneet kokoajan. Minä en tiedä miten  suhtautua tilanteeseen sillä niin paljon on tapahtunut. Olen kasvanut ja kehittynyt sekä sairastunut sillä aikaa kun  emme olleet tekemisissä. Oli niin paljon kerrottavaa tavaomaisen "eipä juuri mitään kuulu" sijaan etten tiennyt mistä aloittaa. Noh,kerroin pikakelauksen muutaman vuoden ajalta ja kuten arvata saattaa , hän järkyttyi. Kysymysten tulva peitti minut alleen ja yritin vastata mahdollisuuksien mukaan. Olin hiestä märkä,vaikken tehnyt mitään muuta kuin istuin autossa. Tosin 30 asteen helle sai osansa myös aikaan. Vein hänet kotiin ja lupasin vielä jopa soitella. Tyhjä lupaus? Onko hän minun elämääni soveltuva palanen? Voinko minä valittaa  yksinäisyyttä jos minulla on jälleen uusi ystävä..? En,enkä aio. Aion nyt valittaa siitä kuinka olen jumissa kotona iltaan asti vain sen tähden ettei minulla ole rahaa. Laskuja olisi 600€ ja rahaa vajaa satanen. Mitään ei ole tulossa mistään. Ei palkkaa,ei opintotukea eikä sossunrahoja. Olen pikavippikierteessä ja pahasti vaikka olenkin sellaista tähänasti vastustanut.. Surullista menettää luottotiedot,surullista menettää kaikki tulevaisuuden suunnitelmat sen myötä. Minulla ei koskaan tule olemaan omaa taloa ja dobermannia.
Tuskin pääsen tänä kesänä festareille tai ratsastamaan, ja sen vuoksi tuskin pysyn kasassa henkisesti. Opintolaina on ainoa pakotieni tästä ja sitä päätöstä saa odottaa vielä useita päiviä eikä sekään ratkaise lopullista ongelmaani..
Olen syönyt nostetulla annoksella abilify 15mg nyt viikon ja oloni on alkanut muuttumaan. Tosin,en olisi milloinkaan halunnut tätä. Lääkärin tyhjät lupaukset siitä ettei näin tapahdu ja minun naiivi uskominen häntä. Perkele,tahdon elämäni takaisin!! Pitäisi vain valita toistuvien ahdistuskohtausten ja täydellisen flegmaattisuuden välillä. Kumpi vai kampi? Ahdistus on tiessään,mutta niin on kaikki muukin kiinnostuminen. Useasti mainitsemaani lappuun tulisi nyt kirjoittaa "lääkitty"  Niin paljon olisi kaikkea tekemistä,kuten aina. Edes musiikin tekeminen ei kiinnosta vaikka hainkin koskettimet lainaan armonkalliolta..

Allu koiran veriarvot olivat kunnossa,huoh,en olisi osannut lähteä tukemaan ystävääni jos olisi tullut hyvästien aika. Olen elämässäni sanonut hyvästit niin monelle rakkaalle,etten itkemättä edes kykene ajattelemaan asiaa. Luulin olevani vahva jo asian suhteen, mutta en ollutkaan.. Huomenna poltan kynttilän Kiki koiralle..

Tämä blogi on varmasti yksi suuri henkireikäni,mikäli näin asian voi ilmaista. Vaikka tänne kukaan ei mitään kommentoikaan enkä tiedä millaiset ihmiset tätä lukevat,on silti ihanaa kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Lukukerrat vain lisääntyvät kymmenittäin päivittäin ja haut joiden myötä blogiini on eksytty muuttuvat yhä kummallisemmiksi.

Nyt alkoi se odotettu ukkonen.. Minä yksin kotona ja pauhaava ukkonen eivät sovi samaan kuvaan. Kuten olen kertonut, pelkään tuulta ja kovia ääniä tolkuttomasti. Pelottaa tietokoneiden puolesta. Ehkä otan ne seinästä siksi aikaa kun pahin myräkkä on. Läppärissäni on onneksi hyvä akku ja puhelimessani netti joten voin postailla kauhuani tänne.. Taivas pimeni ja linnut lakkasivat laulamasta. Minä poistun vaikka pleikkarin tai hyvän kirjan ääreen.

Kiitos ja näkemiin..

18:10
Palasin takaisin pää täynnä sanoja. Miten vaikeaa onkaan olla kohtelias myös tutuille ihmisille? Kiitos ja heihei voisivat pelastaa paljon monessa tilanteessa,mutta minä vain unohdan aina nuo kaksi mukavaa sanaa. Ja kun unohtamisesta on puhe,voisin kertoa kuinka vaikeaa ihmisen elämä kera dissosiaatiohäiriön kanssa voi olla.. Lähdin eilen ajelemaan ystäväni kanssa,piti käydä kaupassa takaisin tullessa. Unohdin.. Tulin matkalta mukaan sattuneen toisen kaverin kanssa meille hakemaan rikkinäinen ulkoinen kovalevy ja vein hänet kotiin,unohtaen kaupan jälleen. Tänään kävin palauttamassa autooni unohtuneet puhelimen ja vaikka mietin vielä takaisinpäin lähtiessäni että se KAUPPA niin en enään kotipihassa muistanut sitä. Rakas sai raivarit.. Hän huusi minulle kurkku suorana (anteeksi naapurit) kun kuulemma millään muulla ei ole mitään väliä kuin minulla itselläni (joka on sittain totta) ja niiin edelleen. Olin niin suutuksissa ja loukkaantunut että lähdin ovet paukkuen sinne kauppaan ja takaisin tullessani riita oli jo hellittänyt. Olisitte nähneet ilmeen kun tulin kotiin kauppakassin kanssa ja kysyin "Onko NYT hyvä?" ja hyvä oli.. Perkele,olen vieläkin hämmennyksissä kun ajattelen asiaa. Ja mitä siihen tulee että olen itsekeskeinen,se on osa tätä koko unohtelu ja sairastamis tarinaa..
Näin kertoo wikipedia

" Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko mielenterveyden häiriöitä, jotka ovat seurausta vakavasta, usein pitkäaikaisesta lapsuusiän traumatisaatiosta. Niille on ominaista se, etteivät tunteet, ajatukset, aistimukset ja teot toimi yhteistyössä keskenään. Tämän seurauksena potilas saattaa olla muistamaton tekemisilleen, kokea vuorotellen itsensä tunnekylmäksi tai joutua ylivoimaisten tunteiden valtaan tai kokea selittämättömiä ruumiillisia oireita. Vakavissa dissosiaatiohäiriöissä potilaan identiteettikäsitys on häiriintynyt, ja hän voi jopa esiintyä useina eri henkilöinä (dissosiatiivinen identiteettihäiriö).

Että sillälailla.. Tunnekylmyys on liiankin tuttua enkä tiedä kuinka siihen pitäisi oikein reagoida JOS sen tunnistaa itsessään. Joskus taas liialliset tunneryöpyt (etenkin humalassa) ovat arkipäivää tämän nuorallatanssin ohjelmassa. Olen oletettua vakavammin sairas,sen alan ymmärtää vasta nyt.

Tunne joka tästä ymmärtämisestä tulee on suru. Olen surullinen siitä kuinka monet elämäni kamalimmat hetket olisivat olleet parempia ,mikäli olisin tiennyt kertoa esimerkiksi minua hakanneille miesystävilleni miksi minä olen niinkuin minä olen. Olen myös surullinen siitä että kukaan ei lapsuusajallani ole ymmärtänyt kuinka hirveässä hädässä olen elänyt päivästä toiseen katsellen juoppoa ja lääkeriippuvaista skitsofrenikkoa ja isää joka ei todellakaan ole persettään nostanut töiden lisäksi meidän eteen.. Ihmettelen kuinka siskoni on edelleen täysissä järjissään. Olen liian herkkä omaan elämääni..

Nyt tekee mieli lukea päiväkirjaa kun sain kirjoituksellani ahdistuksen esiin. Kiinnostaa hitosti se kuinka minä lopulta olen selvinnyt tästä kaikesta. Ehkä pari sivua voisi vilkaista.. Jatkan varmasti vielä kirjoittamista tänään.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kaupunkiin...

Yep.. Takaisin kotona. Maailman ihmanin juhannus mökillä kera hyvien ystävien ja uuden tuttavuuden. Saunoin, uin ja grillasin neljä päivää ottaen välillä huikan jääkylmästä oluesta.. En usko että voisin olla sen onnellisempi kuin istuessani hiljaa peilityynen järven äärellä laiturin nokassa ja kuunnellessani täydellistä hiljaisuutta juhannusyönä.. Latasin kyllä akut täyteen,mutta tuntuu että on jonkinlainen virtakato.. Ei vaan jaksa. Noh,onneksi on kasvipohjainen lääke jota voi ottaa jos menee aivan toivottomaksi olo. Sen voimalla ohitan suurimmat ahdistukset iltaisin kun ei tarvitse tehdä tai ylipäätään edes ajatella yhtään mitään. Elämäni on kovin rauhaisaa niin kauan kuin tuota ihmelääkettä riittää..

Eilen oli terapia. Eipä mitään,jutustelua kevyistä aiheista ja välillä syventyminen johonkin aiheeseen. Oli ihan mukavaa vaikkakin kärsin kaupunkiinpalaamis masennuksesta. Terapian jälkeen menin kaverini tueksi kun luulimme että hänen 13 vuotias koiransa lähtee taivaaseen. Allu-koira sai kuitenkin vielä tähän päivään armoa kunnes verikokeet saadaan valmiiksi ja nähdään onko siellä jotain häikkää. Olen valmistautunut henkisesti sanomaan allulle" heippa,nähdään taas "tänään.. Raskasta tuo tulee olemaan,silllä itken jo nyt. Itkin myös mökillä eläinten hautausmaan äärellä jossa on minun marsuni ja Silja-hamsteri sekä siskoni eläimiä..

Nyt olisi koiran lenkitys ohjelmassa.. Jaksaa jaksaa!!


keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Uutta ja ihmeellistä..

Tänäylnä sain nukkua.. Onneksi. Heräsin noin yhdeksältä aivan pirteänä. Toin kotiin eilen uuden kannettavan tietokoneen ja ensimetreistä lähtien on ollut hiukan sormi suussa. Windowa 8 on mielestäni hankala käyttöjärjestelmä näin alkuun. Olen tottunut niin käyttämään perus winniä jossa on selkeä käynnistä- palkki ja niin edelleen. Nyt kun pääsen hiljalleen kärryille tästäkin systeemistä niin olen perunut mielipiteeni. Kätevä!! Kone avautuu 10 sekunnissa ja kaikki palvelut (sähköposti,musiikki,kuvat ja netti ) on aivan silmieni edessä.

Ja lääkitys.. Nostettu abilify annokseni ei ole aiheuttanut niinkään ihmeellisiä vaikutuksia. Oikeastaan se ei ole vaikuttanu mitenkään. Ehkä olen hätähousu ja annokseni vaikutuksia odottelen liian varhain. Pitoisuuksien nousu veressä kun kestää aikansa.

Muuten tämä päivä on lähtenyt käyntiin mukavasti. Koira odottelee lenkkiä ja minä vain juon kahvia. Kaippa tässä täytyypi lähteä ulos. Mystinen vika vasemmassa jalassani(puutuu,kipuilee) ei ole kadonnut mihinkään ja aionkin tänään soittaa lääkärilleni.

14:25
Tekee mieli kirjoittaa. Kirjoittaa siis siitä että tekee mieli lukea. Lukea siitä mitä pitäisi kirjoittaa ja niin edelleen.. Ei siis mitään ihmeellistä ole ehtinyt tapahtua. Odotan innolla kahtakin puhelinsoittoa. Ensin diakonilta joka tuo minulle 50€ ruokakupongin ja sen jälkeen sastamalan lomituksesta mahdollista työpaikkaa. Menin sitten lupaamaan että olen juhannuksen töissä ajattelematta asiaa sen koommin.. Tyhmää! Noh,jostain on töitä saatava ennekö henkilökohtainen konkurssi kohtaa minut jälleen. Nälkä on,mutta aamupalani olen jo syönyt ja seuraava ateria tulee vasta tunnin kuluttua. Aion pudottaa kolme kiloa painoa..Siitä tämä johtuu. Soittaisivat nyt!! Olen jo hermona.  Rakas on töissä tunnin pidempään diakonityöntekijän takia. Toivottavasti ymmärsin asian oikein että hän tulee tänään,muuten tulee riita jota viimeiseksi asiaksi enään toivon.. Huomenna on terapia. Jee!! ja viikonlopuksi sitten mökille,ellei niitä töitä nyt ilmaannu. Tuntuu niin hassun keveältä tällähetkellä pääkopassa. Ei ahdista eikä ole edes tylsää. Soitin hetken urkuja,kirjoitin hetken koulutehtävää ja lajittelin 1500kuvaa omiin kansioihinsa.. Siinä hommaa tällekin päivälle. Taidan jatkaa...

17:00
Diakonia tyyppi tulee seitsemän aikaan vasta..  Rakas tuli kotiin ja katselee jotain italian historiasta kertovaa ohjelmaa. Ei ole kaapissa edes kahvia. Liikuntaa tulisi jos jaksaisi tai edes viitsisi lähteä kauppaan ostamaan jotain viimeisillä 7 eurolla.. Olen liian väsynyt siihen. Keho huutaa kahvia!! Tunnemaailmassa on mattamustaa edelleen. En tunne mitään. 


maanantai 17. kesäkuuta 2013

On aamu..

Niin.. Kelloni näyttää 8:10 kun aloitan tämän kirjoittamisen. Ja syy tälle että en jälleenkään saanut nukkua normaalia 10 tuntia on eläimet.. taas.. Rakkaani lähti seitsemään töihin ja jätti makuuhuoneen oven auki. Yksi yhnähdys riittää,yksi kyljen kääntö riittää ja show alkaa. Kissa ja koira valtaavat sängyn iloisina "hei äiti,joko sä heräät" ja minä avaan koirankuolaiset silmäni katsoakseni kissan pörröistä takapuolta.. Kiitoksia vaan,huokaan ja nousen ylös..
Tätä on jatkunut jo pitkään,varmaan kuukauden,kun kissamme oppi että ovea raapimalla sen saa auki lopulta. Ei auttanut odottaa tuntia sängyssä vessahädässä ja janossa kun raapiminen kuului,kuului,kuului ja kuului.. Ja koira.. Oppi hetkessä yhdistämään kissan raapimisen ja oven aukaisun. Siitä taivas repesi ja kissan raaputusta säestää ulvonta..  nyt olen siis väsynyt ja kiukkuinen.

Kaikki eläinihmiset sanovat,ettei ilman eläimiä voi elää. Olen myös erittäin eläinrakas,mutta tässä piinaavassa tilanteessa voisin olla julma. Tietenkään elämästäni ei tulisi mitään jos minulla ei olisi eläimiä. Tiedän sen,MUTTA elämästäni ei tule juurikaan mitään jos en saa piinaavaa yksin kotona olemista lyhennettyä muutamalla tunnilla unessa. Päivä kuluu huomattavasti nopeammin jos herään kymmeneltä. 

Olen lopettanut tai tauottanut oman elämäni tutkiskelu- projektin. Liian tuskallista. Kävin jo hädässäni psykologin luona puhumassa ja hän sanoi "sinulla on poikkeuksellisen paha trauma"
Järkytyin hiukan. Torstaina on terapia. Ehkä silloin uskallan jatkaa..

Olemme tehneet rakkaani kanssa spimuksen,että olemme selvinpäin juhannukseen asti. Tämä tieto siitä, etten pääse baariin purkamaan ahdistustani, lisää huomattavasti tuskaa. Lääkitystäni nostettiin puolikkaasta kokonaiseen 15mg/vrk tasoon lähinnä tueksi yritykselleni. Pelkään epäonnistumista. Sillä se veisi loputkin luottamuksen rippeet meidän parisuhteestamme.

Parisuhde, niin.. Rakas on ollut selvinpäin kanssani nyt 6 vuorokautta. Ei riitaa,pientä äksyilyä vain. Ehkä tieto siitä että olen käyny lääkärissä ja psykologilla herätti hänessä jonkun kellon soimaan "kaikki ei olekaan hyvin" Tai sitten minä vain elätän edelleen turhaa haavekuvaa että hän joskus vielä kiinnostuisi siitä,mitä minun pääni sisällä oikein tapahtuu.. Suurin este parantumiselleni on hän,vaikkei hän sitä suostukaan ymmärtämään. 

Yhdeksältä,tai vähän yli soitan sastamalan kuntaan ja kysyn töitä.. Lempäälän kunta on hylännyt minut. Olen ensikuun täysin  tuloton, sillä olen kesälomalla jopa koulusta. Surkeat näkymän lompakossa ja verkkopankissa tulevat olemaan arkipäivää. Koiran eläinlääkäri rahat ovat jo hyvin kasaantumassa,enkä haluaisi ostaa niillä ruokaa. Jalka kun on edelleen epäkunnossa.

Mutta,tästä kaikesta huolimatta,hyvää päivänjatkoa...



keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Painajaisista ja muusta mukavasta..

Unilääkkeeni tuottavat kyllä halutun tilan eli unen,mutta sivuvaikutuksena ovat painajaiset. Suurin kammotukseni ,karhut, pyörivät unissani kahtena yönä. Taas kun en ottanut lääkettä,painajaiset hävisivät.
Stressiä riittää. Olen aloittanut koulun lopputyön teon. Aihe "vasikan matka syntymästä poikimiseen" Ja voin vain kertoa että 10 sivua aiheesta on vaativaa. Niin yksityiskohtaista tekstiä on vaikea tehdä että se miellyttäisi silmää.. Huhhuh. Että tässä iässä pitää vielä kouluakin käydä. Oma "pakko olla hyvä ellei täydellinen" asenteeni ei helpota asiaa mitenkään. Viitaten aiempaan kirjoitukseeni "pilvilinnan tarinoita" olen varannus kriisikäynnin psygologille ja lääkärille. Lääkäri nostaa abilify annosta ja vaihtaa unilääkkeen. Mikäli siis saan suuni auki..

Tänään turhauduin. En löytänyt lopputyöni aiheesta yhtään kirjallisuutta kirjastosta enkä kirjakaupoista. Kuljin hämeenkadun päästä päähän turhaa ja kuumuudessa. Iltapäivän yllättävä lämpötilan kohoaminen johti lisääntyneeseen ärsytykseen,sillä en osannut pukeutua oikein. Ärsyttää myös etten oikein tiedä kuinka pitkä lopputyöni pitäisi todella olla. 10 sivua on vain villi veikkaus.. Myös eräs henkilö on yrittänyt tavoittaa minua enkä tiedä mitä tunnen kun hän soittaa 2 vuoden tauon jälkeen. Toisaalta minä vihaan häntä ,mutta toisaalta asenteeni on aikuismaistunut niin että voisin jopa antaa hänelle anteeksi. Vielä en ole vastannut kuitenkaan puhelimeen..

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Pilvilinnan tarinoita...

Kävipä hassusti :-) Otin illalla hiukan liikaa unilääkettä koska tahdoin nukkua. Väsy iski 15minuutissa normaalin 30min sijaan ja hyvä kun edes sänkyyn asti pääsin.. Piti siis kirjoittaa siitä että joskus minulle tulee sellainen tunne,että olenko elänyt pumpulisessa mielikuvitusmaailmassa koko pienen ikäni suhteen näin aikuisaikana..? Näin on.. eilinen päiväkirjan lukutuokio sai minut putoamaan sieltä. Olen aina kuvitellut että pahimpina teinivuosina kun olin helluntai-liikkeen jäsen,minulla oli laumoittain ystäviä jotka rakastivat ja tukivat minua. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut,vaan jouduin järjestelmällisesti suunnittelemaan keneltä sain päivän hyvän sanan ja ehkä jopa halauksen..Järkyttävää!!! Siis todella.. Edelleenkään ei mikään ihme,että olen sairastunut.
Toinen asia mikä on paljastunut ajan puuteroimaksi,on Isä. Tästä on vaikeaa kirjoittaa,sillä pettymykseni ja järkytykseni ovat niin suuria tunteita etten ole pitkään aikaan tuntenut mitään vastaavaa. Niin,missä hän on ollut kun hätä on suurin..? Onko hän luullut etten minä tarvitse kaoottisessa perhetilanteessani muuta kuin siskon ja helluntai-liikkeen..? Ja minä kun olen ollut viimeiset viisi vuotta onnellinen siitä että minulla on isä,joka rakastaa minua ja soittaa jos minusta ei kuulu.  Tajusin kylläkin,että siitä on kohta kuukausi kun isästä olen viimeksi kuullut. Mikä olo....Muserrettu suorastaan. Nyt voisin asttua jälleen sohvalle "epäkunnossa" lappu kaulassani.
Ymmärsin sen,että mikään mitä olen kuvitellut muistavani menneisyydestä ei pidäkään paikkaansa. Ymmärsin myös että olen sairastunut tähän kavalaan F29:ään jo ollessani 11 vuotta. Silloin minulla on ollut myös kaikki muut fyysiset vammat ja mielenterveyden häiriöt (olen nähnyt tuolloin harhoja) paljon pahempina kuin nyt..  Tajuntani rajat natisevat. Tarvitsen tupakan..

Huoh.. Tämä on nyt se hetki kun taas mietin APS osastolle siirtymistä ja soittoa psygologilleni. Ehkä soitan heti,ehkä vasta lenkin jälkeen. Koira vinkuu,sillä on varmasti jo hätä. Nyt pitkä lenkki. Todella pitkä....

Etkö unta saa?

Kuuntelen yön biisiä ja istun koneella. Kello näyttäisi olevan puoli 12 joten tässä on vielä monta monta tuntia kiduttavana. 100ml lääkettä otettu ja toivon että se auttaisi nukkumaan. Kuten tuhantena aikaisempanakin yönä,kaikki paha menneestä ja nykyisyydestä valtaa mieleni. Jatkoin 02 vuoden päiväkirjan lukemista,kunnes oli pakko lopettaa.. En kestänyt lukea totuutta. Joudun kuitenkin kohtaamaan sen jossain vaiheessa niin ehkä pidän liian kovaa tahtia uteliaisuuttani omasta menneestäni.. Ei ole kukaan opettanut että liika on liikaa..

Jopas jotakin,nyt on kirjoitusvirheet niin kovassa nousussa että taidan mennä nukkumaan..

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Tutkimusmatka omaan menneisyyteen..

Luin vanhaa päiväkirjaa,monen monta tarinaa.
 Kuinka yhtä lasta kaikki kiusaa,ja löydä ei rakastajaa..

.. Niin. 20 tarinaa luin aamulla ja itku kurkussa mietin. Kuinka oma päiväkirja voi tuntua näiden vuosien jälkeen kuin toisen henkilön elämänkerralta?

Niin paljon ahdistusta,
orastavaa sairautta..

Tiesin sen sisimmässäni ettei minussa ole kaikki palaset kohdallaan,mutta silloin ei ollut ketään jonka kanssa jakaa tuo tunne. Murrosikäinen tyttö vain potki kaikkia avunanto yrityksiä vastaan jotka tulivat ja veivät viimeisenkin ystävän.  Eläimet olivat ainoa turva tuon lapsen elämässä ja niin se taitaa olla vielä tänäkin päivänä..

Kuka antaisi rakkautta,
peittämään kaipausta..

Muutamaan kertaan mainittu Tarja,oli joidenkin hetkien pelastus. Hän on hakenut minut pois kotoa kun äiti on käynyt väkivaltaiseksi ja kun seinät ovat todella kaatuneet päälle. Kumpa voisinkinsanoin kuvailla tätä tunnetta.. Voisimpa kiittää! Mutta mihin lie kadonnut tuokin enkeli? Takaisin taivaaseen varmaan..

Projekti on vasta alussa.. Jatkuu!

torstai 6. kesäkuuta 2013

Kaikenlaisia ajatuksia..

Niin.. Taas tämä tunne että pitää kirjoittaa ja pohtia elämää. Nyt siihen on hyvää aikaa kun päivälenkki on tehty ja ukkonen jyrisee taivaan kannella. Pohtia mitä? Mikä on pohtimisen arvoista? Pohdin siis  pohtimista. Terapiassa olin eilen ja turhaltahan tuo tuntuu vieläkin. Minun muistini ei salli edistystä. Olen unohtanut 90%elämästäni ja aion avata sen saatun maailman lukemalla vanhoja päiväkirjojani. Voisin kirjoittaa ylös ajatuksia joita se herättää ja kertoa niistä terapeutilleni.. Ehkä se kiinnostaa häntä...?
Muuten elo jälleen kovin tasapainoista. Odotan rakasta kusipäätäni kotiin ja jännitän millä tuulella hän on? Kuinka monta on todellisuus "muutama olut" lauseen selitettyään minulle? Huomenna saan onneksi mennä kouluun vasta 12 maissa että mikäli joudun kestämään yöllistä herättelyä kännissä tai poistumaan asunnostamme pakoon niin saan nukkua siskolla muutaman tunnin. Varauduttava kaikkeen..

18:20
 Taas tää steppaaminen ja kotona ahdistuminen alkaa.. Nyt vain tiedän mistä se johtuu. Luin päiväkirjaa vuodelta 2001-2002.. Olen ollut jo silloin hyvin tietoinen omasta vajavaisuudesta ja orastavasta sairaudestani. Kerron teksteissä toistuvasti kuinka äiti on hirviö,koulussa kiusataan ja koti on ahdistava koppi..  A-H-D-I-S-T-A-V-A koppi.. Apulanta laulaa "jotakin on pahasti rikki,enkä minä tiedä millä se korjataan" Tuo lause on niin osuva. Tuo lukeminen auttoi ymmärtämään sitä miksi minusta on tullut minä. Monta yksinäistä ja tuskaista vuotta ahdistavassa kodissa kanssa äidin joka on useasti kuvattu sanalla HIRVIÖ! No,todellakin hän on ollut hirviö. Ei äiti milloinkaan.. Nyt minun on todella vaikea suhtautua häneen tai välittää hänestä ja nyt kun muistan ja tiedän sen,millainen hän on ollut (puukottanut isää rintaan,yrittänyt myrkyttää minut) ja aina humalassa ja lääkkeissään.. Aina..  Siitä ajasta kun hän lopetti viinan juomisen en juurikaan muista mitään. Olen myös hukannut seuraavan päiväkirjani,mikä harmittaa minua syvästi. Luulin että ne kaikki ovat "mystic boxissa" jonne kerään päiväkirjat ja kaiken sen mikä muistuttaa minua jostain.. Nyt en hyvät lukijat tiedä mihin kukakin uskoo,mutta minä uskon itseeni ja omiin kokemuksiini. Minulla on jonkinlainen kyky aavistaa tulevaa. On ollut jo silloin pienenä. Olen kahdersti vaistoni ohjaamana saapunut kotiin 10 minuuttia ennen jonkun eläimen kuolemaa ja nyt kun muutama viikko takaperin näin unen kahdesta miehestä mersua korjaamassa joka tuli täysin toteen.. Kummallista,eikö vain? Ja kun minulle tehtiin 100 vuotta sitten julkaistun kirjan perusteella luonne analyysi,siellä kerrottiin että minun kaltaisillani (joutsen) on taipumus nähdä tulevaan. Sitä että miksi - en tiedä,mutta ilmeisesti tämä on vain yksi osa suurta kokonaisuutta. Palapeli alkaa hiljalleen saada palasia.
Kertokaa ja kommentoikaa..

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Tunteesta toiseen..

Maailman sekavin päivä. Aamulla olin aivan pihalla kaikesta (päivämäärä,viikonpäivä,kahvinkeittimen käyttö) ja kun näistä sain selvyyden ja kupillisen kahvia,iski yltiöpäinen onnellisuuden tunne ja halu tehdä kaikkea esim kotitöitä mitä normaalisti välttelen. Kävin pitkällä lenkillä koiran kanssa ja nyt hetken kotona oleskeltuani alkoi ahdistaa ja masentaa. kaksisuuntainen?? Sekö iski nyt..? Lääkkeet olen syönyt taas viikon säännöllisesti joten ei pitäisi olla siitä kiinni. On taas sellainen olo että voisi istua sohvalle ja ripustaa kaulaan kyltin "epäkunnossa". Kai pitää vain odottaa miestä kotiin ja yrittää kertoa hänelle. Näin kylläkin yöllä painajaisia,että olisiko tämä ailahtelevaisuus jonkinlainen seuraus huonosti nukutusta yöstä ja piilevistä pelkotiloista joita on ollut pitkin päivää.. Pienikin kolahdus tai vieras ääni saa minut pelästymään tällähetkellä. Sekavaa elämää,jälleen.

14:10
Luin abilify lääkkeen tavanomaisia haittavaikutuksia ja siellähän se oli.." Kiihtynyt ajatuksenjuoksu,ailahtelevaisuus ja hermostuneisuus,äkillinen mania,hallitsemattomat liikkeet.." Olen siis jostain syystä näiden kourissa.

perjantai 24. toukokuuta 2013

Prosessiuni.

Nyt on todella pelottava ja sekava olo. Näin ensimmäisen kunnolla tunnistettavan prosessiunen. Ensin olin täällä kotisohvalla ja jonkun naisen kanssa puhuin erilaisten esineiden symbolisista merkityksistä.. Otin sinisen joutsen maljan jossa kasvoi yksi sininen kukka. Kukka oli kuolleen lapsen symboli. Ja se kuollut lapsi?? Se oli hän,jonka piti kasvaa minun veljenäni,mutta menehtyi ollessaan 2,5 vuotias.. Nainen kysyi mihin tahdon laittaa maljan ja laitoin sen dobermannini uurnan vierelle.. Symbolisoi siis minun menetystäni myös.  Sen jälkeen keittiössä oli verinen muovipussi ja sisäfile uunissa. Jostain syystä tiesin että se oli ihmislihaa.. Eli pelottava puolipainajainen joka kesti koko yön..

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Tylsää..

Köyhyys vaivaa :-( Rahat ei riitä ja se siitä. Kaikki haaveet ja unelmat saavat jäädä,ellei työtilanne tästä saa uutta puhtia. Luulen että älypuhelimeni on  taas rikki. Puhelut ja viestit eivät tule läpi. Tai kukapa minulle soittaisi? Eihän minulla ole ketään. Rakas kuorsaa sohvalla ja koira nukkuu pihalla. Kissan olinpaikka on mysteeri. Väsyttää,mutta on jo liian myöhäistä päiväunille. En jaksaisi keittää kahviakaan. Olisi ollut mahdollisuus aloittaa kaljan kiskominen,mutta kun ei maistu.. Eilen oli eri asia ja olinkin paikallisessa katsomassa peliä kera parin ihmisen. Jostai syystä ulkona ollessani tunne siitä että joku seuraa on kadonnut. Tai ainakaan en enään huomaa sitä niin voimakkaasti kuin ennen. Parantuminen? Luin erään ihmisen blogia ja hän oli laittanut kuvan kädestään viiltelyn jälkeen.. Hyi,en voisi koskaan satuttaa itseäni niin. Kai tässä pitää ottaa tunnin nokkaunet,että olo helpottuu. Ajelulle tekisi mieli,mutta kun ei ole bensaa :-( Maanantaina terapiassa oli taas tylsää. Tuntuu kuin hän vain pyörittelisi samoja kysymyksiä ja vastauksia 45minuuttia ja olisi onnelllinen kun pääsee minusta eroon. Tuskimpa asia on näin,mutta tuntuu vain.. Ainoa mielipide hänellä oli se että minä kärsin vakavasta keskittymiskyvyn puutteesta. Ai? No,onhan se totta kun unohtelen asioita kokoajan jos en keskity tarkasti siihen mitä teen. Tänäänkin ihmettelin että kuka on keittänyt kahvia vaikka itse keitin 10minuuttia aiemmin. Hmm,ehkä terapeuttini on oikeassa.
Tahtoisin piirtää surun.. Se on jotain sinistä,mutta mitään kuvaa siitä ei synny. Miltä näyttää ahdistus? Entäs viha? Loputtomia kysymyksiä tulviva pääni räjähtää. Kaboon! ja kaikki on poissa. Melkein jopa odotan sitä. Sydän lyö taas vajaalla ja siksi minua väsyttää. Koska se pysähtyy? Kuinka monta lyöntiä vielä? Äh,menen unille..

lauantai 11. toukokuuta 2013

Kerran kyllä,toisen ei.. Ja ikävää..

Niinpä.. Se tunne kun kerran onnistuu ja toisen kerran epäonnistuu. Turhauttaa kun olisin halunnut piirtää jälleen,mutta kuva ei vain synny sellaisena kuin sen mielessäni näen. Ryyppäsin taas kaksi päivää ja kotiin päästyäni nukuin 13h unet. Nyt on kuin uudestisyntynyt olo,ja siitä varmaankin johtuu myös tuo osaamattomuus. Siis henkisestä lapseta,ei unista. Onnistuin eilen lähes täydellisesä piirroksessa. Dobermannihan siinä aiheena oli kun kuvasta piirsin.. Yöllä uneksin taas koirista ja hevosista. Teen dobermannia kanavatyönä ja yritin pyydystää hevosta kanavatyöpohjasta valmistetulla riimulla. Jaloissa pyöri koira jonka tarkempaa rotua en muista. Ei ollut dobberi kuitenkaan. On kurjaa taas tämä muistamattomuus. Mieleni suojelee minua traumaattisilta muistoilta ja olen unohtanut tärkeitä vuosia elämässäni. Juuri niitä mistä terapiassa keskustellaan ja joiden muistoja minun pitäisi käsitellä. Vaan eipä ole mitään muistikuvaa.. Surullista on se etten muista edes koirani kuolinvuotta. Sekin tarvitsi tarkistaa Facebookista. Siitä tulee nyt 2 vuotta kesäkuussa :-(  Ja voi sitä ikävää.. Tuskin koskaan lakkaan itkemästä niille muistoille eläinlääkärin lattialla,kun tunsin viimeisen sydämenlyönnin kädessäni ja kuulin viimeisen henkäyksen. Kiki,mikset voisi olla vielä täällä..? Ja nyt kun pätkiksellä on niveltulehdus,olen hukassa ajatuksieni kanssa. Mitä sitten jos silläkin on nivelrikko jalassaan? Joudun jälleen huolehtimaan jalkasairaasta koirasta..Ja odottamaan sitä hetkeä milloin sen elämän on päätyttävä tuskien vuoksi. Kestääkö jo muutenkin heiveröisellä pohjalla oleva psyykkeeni? Maalailen täällä piruja seinille,mutta kun pelottaa..

torstai 2. toukokuuta 2013

Vihanhallinta.. ja paljon muuta.

Ongelma? On.. Miksi niin pienet ja harmittoman asiat saavat vihantunteen esiin? Silmitön vitutus ja mieliteko lyödä,potkia ja huutaa. Miten oppia hallitsemaan tuota tunnetta ja mistä se kumpuaa? Elämän traumaattiset kokemukset ja padottu tunnevuori? Sekö sen tekee.. Juliste,jonka seinälle saamista olen suunnitellut ja odottanut kuukausia putosi yllättäen alas. Olin niin lähellä itkupotkuraivareita kun olla vain saattaa,mutta jälleen onnistuin hillitsemäään itseni kyyneleet silmissä. "Kun mikään ei onnistu"- tunne valtasi pääni ja jokainen lihakseni jännittyi. Pelottavaa.. Kun mikään ei onnistu ja kaikki mitä yritän,tulee alas seinältä.. Elämäni seinään tuskin saa mitään kiinni. Koskaan..
Miehet,niin lapsellisia ja kyllästymiseen asti yksinkertaisia. Ainakin minun. Hyvä kun hän ei itkenyt kuin 5 vuotias minun ostetttuani meille yhteisen jäätelön kioskilta. Ja se pään aukominen! 2 päivää hän jaksaa muistuttaa asiasta jokaisesssa välissä liittäen muistuttamiseen vanhoja jo sovittuja riitoja ja asioita joista hän ei pidä. Suorastaan aggressiivisena tuijottaa minua silmiin ja huutaa. "vitun itsekäs ämmä" Niin,olisin voinut jakaa jäätelöni,mutta hänpä halusi oman. Huoh,edelleen mielessäni on maisemanvaihdos. Joku vain pitää minua kahleissa.. Melkein kuulen niiden kilinän.
Terapeutti! Huoh. Kysyy samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen kuin varmistaakseen että vastaan jokaisella kerralla samoin. Kyllä,minä vihaan äitiäni,asia ei muutu vaikka kysyisi tuhat kertaa. Hän lisäksi vielä puhuu yleismaailallisia,minuun liittymättömiä asioita yli puolet ajasta. En todellakaan maksa hänelle siitä. Ehkä hänellä on jokin pitemmän aikavälin suunnitelma ja kaava jota hän noudattaa. Ensikerralla aion kysyä häneltä miksi hän tekee niin..? Ja juuri kun kirjoitin tuon lauseen,tunsin sisimmässäni että se oli vale.. Enhän minä pysty. Suunnittelen hurjan paljon asioita joita en ikinä pysty toteuttamaan. Tahtoisin voittaa jonain päivänä tseni ja olla rohkea. Tehdä jotain päätöntä. Hitto että alkaa taas ahdistaa. Olen jumissa kotona sillä rahaa ei jälleenkään ole. Pikavippejä,niitä sen sijaan on ja pelkään ajautuvani konkurssiin niiden kanssa. Tunnen ihmisen jolla on 50tuhatta euroa pikavippejä ja kulutusluottoja. Huhhuh.. Tekee juuri nyt mieli vain mennä makaamaan lattialle ja olla siinä hamaan tappiin asti. Koira tosin haluaa lenkille,mutta ulkona tuulee ja minua pelottaa. Tämäkin asia on niin rajoittava tekijä jotta voisin elää normaalin ihmisen arkea. Mieheni soitti tänään musiikkia täysillä levyltä ja taas minua pelotti. Ei,ei suostunut laittamaan pienemmälle vaikka hyvin luulisi tietävän sairaudestani. Tai sitten ei vain muista.. tai välitä. Kerran kun kerroin ahdistuksestani hänelle,hän totesi "en voi auttaa,älä valita" Ai? lopetin puhumisen siihen ja oloni paheni pahenemistaan. Hetken kuluttua hän ihmetteli kun kuljin levottomana ympäri asuntoa ja huohotin. Kas kummaa,mistähän johtuu.. On niin yksinäistä,vaikka ollaan yhdessä. Elämämme on nin arvaamatonta muutenkin. Aamulla rakastellaan ja iltapäivällä riidellään.. Kukaan tuntemani ihminen ei jaksaisi tällaista. Yritän vain olla olemassa hänen kanssaan. Voimat,ne kyllä loppuivat aikoja sitten..

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Pitkästä aikaa..

Eipä ole jaksanut kirjoittaa,vaikka kaikkea on tapahtunut. Ei kuitekaan mitään erilaista tai poikkeuksellista. Samaa kurjuutta köyhyyttä ja ahdistusta erilaisten psykoottiseten oireiden kanssa elämistä. Nytkin ahdistaa,jouduin seisomaan tunnin ulkona kun isä vaihtoi kolmeen autoon renkaat.. Unohdin avaimet kalliolle ja jouduin ajamaan takaisin. En siedä siellä olemista yhtään. En sitten yhtään.. Miten voinkaan vihata sitä paikkaa niin..
Olin vuorokauden humalassa pitkästä aikaa erään kaverini luona. Oli hauskaa mutta seuraamukset ovat järkyttävät. Onkin eloni ollut niin leppoisaa että pitihän tämäkin arvata. Niin,ahdistaa.. Mies juo olutta sohvalla.on ollut humalassa koko päivän. Olen vararikon partaalla ja joutunut ottamaan satoja euroja pikavippejäkin. Kyllä,joskus lupasin itselleni ettei koskaan,mutta kun nälkä on,tankki tyhjä eikä kukaan sukulaisista enään lainaa minulle rahaa. Ollut joskus hiukan ongelmia tuon takaisinmaksun kanssa. Koirallakaan ei ollut enään ruokaa. Ähh!! Liikaa paineittta ja miettimistä kuinka selvitä eteenpäin. Ei mikään ihme että on vähän huono olo. Vähän? Aloin valehdella jopa itselleni.
En jaksa enempää. Huomenna sitten lisää.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Sinä&Sinä..

Taas minä ymmärrän,kuinka minä vihaan sinua
Kuinka paljon olet saanut pahaa aikaiseksi
Ja taas,kun olet siinä
Minua inhottaa sinun katseesi
ja kuinka lempeästi silität päätäni.
Älä koske minun! kehoni huutaa
vain huulet ovat hiljaa..

Ja sinäkin siinä!
Rikkoneena lupauksesi
antamatta omiani anteeksi
Kurkistaneena synkimpiin saloihini
joita en itsekään tunne.
Tuskaa tuottavasi
sinä et ymmärrä
Vihaa,katkeruutta ja pelkoa
 kaikki mitä on jäljellä..

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Piilotetut tunteet ja vitutus

...Ja mitä niistä seuraakaan. Jatkuva ahdistus jota tarvitsee peitellä oireineen. Tunne siitä että kukaan ei näe,pitää tässäkohtaa hyvin paikkaansa. Miksi ihmisten pitäisi nähdä jotain mikä on sisälläni? Nimimerkkini kertoo taas paljon,olen kuin haamu jonka materiaalista olemassaoloa ihmiset eivät näe. Tänään oli vuorossa pettymys,viha ja suru. Kaikki kolme iskivät itseinholla päällystettyinä ja musersivat minut. Itkin ja revin piirroksen jonka olin juuri saanut valmiiksi,sillä se ei ollut hyvä. Ahdistuin pelkästä ajatuksestakin että joskus osasin piirtää,mutta se taito katosi hyppysistäni kuin se vaihe elämääkin. En edes muista siitä ajasta juurikaan mitään,kun piirsin vain päivät ja yöt. Suorastaan vituttaa.. Vituttaa kuvitelmat että pystyisin jophonkin kuin ennen.vituttaa se,etten osaa kertoa asioita niin,että ne otettaisiin vakavasti vaan nauran ja hymyilen kaiket päivät rakkaimmilleni. Vituttaa sydän,joka on aina valmis uuteen suhteeseen vaikka pää hajoaa ajatuksestakin. En ole saanut edes vanhaa vielä päätökseen,miksi sitten sydän huutaa uutta? Vituttaa käytännön murheet,huominen koulupäivä ja epäonnistuneet hakemukset terapiasta. Myöhäistä katua,ei niitä enään voi korjata.. Vituttaa että psykologini lähti ja jätti minut täysin yksin ilman mitään tukiverkostoa. Juuri nyt kun sitä eniten tarvitsisin. Narskutan hampaitani,vaikka se sattuu,keinutan itseäni kuin hullu jos istun aloilleni. Jos en keksi mitään muuta tekemistä,kävelen tätä asuntoa ympäri,ympäri,ympäri tuntikausia kunnes jaksan taas tehdä jotain muuta. Ulos ei voi mennä,sillä siellä kaikki pelottaa minua.  Olen valmis hoitoon ja tahdonkin lähteä,mutta kaikki ympärilleni rakentamani elämä estää sen. Kerran kun luulin pystyväni johonkin.  Kaikki romahtaa,jos minua ei ole. Kaikki suunnitelmat romuttuisivat ja koirani joutuisi kärsimään.  Raskas taakka kantaa.. Ja tämä kirjoitus jossa ei ole päätä eikä häntää,vituttaa.. Yritä tässä nyt sitten nukkua kun koko maailma kaatuu niskaan. Join kahvia liian myöhään,eli en voi ottaa unilääkettä. Sen vaikutus olisi huojentavan voimakas nyt. En vain tiedä mitä tapahtuu jos piristävä ja väsyttävä aine jyllää samaan aikaan kehossa. Pelottaa.. Ehkä otan riskin,sillä en todellakaan tule muuten saamaan unta. Pakko levätä,huomenna on tärkeä päivä..