Mielisairaalapäiväkirjat 2..

Mielisairaalapäivä 4.
Täällä yhä. Heräsin viittä vaille yhdeksän kun keskusradiosta tuli tuttu viesti "bling blong,aamupala on tarjolla" Raahauduin syömään,mutta niin raahautui mukanani myös ahdistus. Tumma möhkäle on rintakehäni päällä enkä saa sitä pois. Hoitajat ovat lukittautuneet kansliaan ja katsovat pahalla silmällä heti kun menen koputtamaan. Ahdistaa eniten sen hetken lähestyminen kun vanhempani astuvat ovesta sisään... En halua heitä tänne. En todellakaan. Kuitenkaan en voi tai pysty soittamaan ja estämään. Voimani ovat kuluneet pois...

Mielisairaala päiväkirjat..

Niin,täällä olen. Minut vietiin ambulanssilla Mäntän sairaalaan jossa nuori kandi ei oikein tiennyt mitä tehdä. Pyöritteli vain silmiä ja sanoi että huomenna pääsen pois. Siskoni kihlattu jäi kanssani yöksi ja ajoi minut tänne..  Osasto vaikutti tokkuraisesta minusta kovin suurelta ja sekaiselta,mutta pian oloni selkiytyi. Huonekaverini oli lomilla,mutta palasi vielä samana iltapäivänä.. Mukava ihminen. Iltapala seitsemältä ja lääkkeet kahdeksalta. Varttia myöhemmin olinkin jo sängyssä.  Tosin näin sitten elämäni ensimmäiset harhat. Äiti ja isä seisoivat sänkyni vierellä ja minua pelotti. Lisää lääkettä ja takaisin uneen.
Tylsäähän täällä on ja tunnen olevani porukan selväjärkisin. Kaikilla muilla sairaus näkyy ulospäin. Toki minä järjestin täällä jo yhden shown jonka vuoksi  tuli vartija ja päivystävä lääkäri paikalle. Vittukun meni hermot! Toisaalta olisin halukas lähtemään kotiin,mutta en tiedä pärjäänkö minä siellä? Entä jos sama toistuu? Kuka minua silloin auttaa..
Huomenna tulevat vanhemmat ja sunnuntaina Hän. Maanantaina suunniteltu kotiutumispäivä. Sitten tarvitsee taas olla fiksu ja filmaattinen aikuinen.  Ikävöin jo eläimiäni ja ajatuskin saa minut itkemään.  Onneksi tiedän että niistä huolehditaan..

Rakkainta odotan kovimmin. Hän on toivo tulevasta. Häpeän yhä viikonlopun tapahtumia enkä voi sille mitään.  Yhtä hoitajaa inhoan. Hän katselee minua halveksuen...

Nyt täytyy mennä,päivälääkkeet tarjoillaan.

Josko sitten taas..

Josko sitä vaikka nyt tekis sit elämällään taas jotain.. Ainakin yrittää voi. Johan tässä onkin jo riittävän pitkään pyöritelty peukaloita ja ihmetelty hetkestä toiseen. Ai mistä moinen innostus? No siitä kun oon kuunnellut riittävän pitkään ihmisten "maisu,hei c'moon" juttuja ja surullisia katseita kun mikään mikä olis oikein ei tunnu menevän jakeluun ja kiinnostavan.. Tylsää ja yksinäistä oleilua vaan ollut tässä jo muutaman viikon enkä oo saanu edes omia asioitani hoidettua asiaan kuuluvalla tavalla. Jengi sit ravaa täällä ja jeesaa mua minkä kerkiää eikä viimeaikoina ole pahemmin kiitosta kuulunut... Jotenkin oon niin vitun kyllästynyt taas katseleen oman elämäni paskakasan kerääntymistä jalkojen ympärille. ja tarvitsenkin nyt talikon ja kottikärryt jolla vois alkaa repiin sitä pois ja viemään vaikka honolulun kaatopaikalle.. Helppoa tää ei tule olemaan,mutta kuten sanoin,löysin vielä syyn yrittää. Josko tämä rikkinäisen psyykkeen ja sirpaleina olevan sydämen omistaja saisi vielä hetkeksi tai jopa toiseksi iloa elämäänsä... - Näin kirjoitin facebookiin.. 

Syy tähän ryhdistäytymisen yritykseen löytyy aivan kuten mainitsin siitä,että nyt vittu riittää! Jotainhan tässä on pakko nyt tapahtua ennenkö huomaan olevani jälleen siinä tilassa kuin olin 18-19 vuotiaana. Kun elämää sävyttää vain tarve saada viinaa ja huumeita mahdollisimman paljon. Vedin tuossa 4 päivää itseni sekaisin ja huomasin sen olevan tie hulluuteen. Vainoharhat,pelkotilat ja totaalinen eristäytymisen halu olivat "viittä vaille" viemässä minua mukanaan. Suunnittelin kokeilevani älyttömiä ja joskseenkin jopa sairaita asioita itselläni ja huomasin keskustelevani oman psyykkeeni kanssa aivan kuin tämä olisi toinen henkilö pääni sisällä.. Ja se mikä minut nyt viimein sitten sai heräämään oli se ettei asia minusta ollut mitenkään kummallinen tapahtumahetkellä.
 Ajatus "kaikki on ihan okei" siinä vaiheessa kun kaikki muut ovat sitä mieltä että hoitoon ja äkkiä voipi olla aika kohtalokas. 
Siispä vedin vielä viimeiset paukut päähäni ja katsoin mitä seuraavaksi tapahtuu. Oloni ei (kummallista kyllä) muuttunut juurikaan,ainakaan parempaan suuntaan. Istuin siinä sohvalla ja kuuntelin täysillä musiikkia kuulokkeista. Välillä uppouduin siihen maailmaan minkälaiseksi psyykkeeni sen kuvasi ja välillä taas palasin todellisuuteen. Siinä palloillessani kyselin ihmisiltä varsin eriskummallisia kysymyksiä ja kerroin kuinka olen varma että poliisit ja yms härdelli saapuu tänne. 
Kaikista hurjin juttu minkä muistan ja olen kirjoittanut jopa ylös on se että kaipasin rynnäkkökivääriäni. Kyllä,minulla on aseenkantolupa ja rynnäkkökivääri. Voi hyvät hyssykät jos isäni olisi täysin tietämättä seurauksista tuonut sen minulle syntymäpäivänäni.. Täällä minä istuisin täysin psykoottisena ja harhaluulojen riivaamana rynnäkkökivääri kädessä sohvalla.. Nyt ajatuskin saa minut kauhistumaan,mutta ei tuolloin. Kaipasin myös Mora-heittoveistäni ja muitakin pieniä linkkareita ja yms mitä minulle on tuossa vuosien varrella sattunut kerääntymään. Voi jumalauta kun siskoni olisi saapunut tänne maksamaan omia ja minunkin laskujani ja ensimmäisenä olisi nähnyt tämän.  Seuraavaksi tulisivat poliisit 9mm kädessä kohti "laske se ase " ja härdelli olisi todellakin valmis.. En minä nyt kuitenkaan vankilaan tästä halua. Psykiatrinen osasto on enemmän mielessä. 

Täydellinen kontrollin menetyksen pelko on päässäni erittäin voimakkaana. Ja nyt kun huomasin ettei se olekaan ollut niin kaukana tunne on kovin ahdistava. Pitääkö tässä nyt kävellä vaan suoraan päivystyksen ovesta sisään ja kertoa ensimmäiselle ihmiselle että "hei,musta tuntuu että joku tulee varastamaan mun huumeet ja mun tekee mieli ampua se ihminen" Ja jatkaa "niin ja olen muuten vetänyt niitä huumeita ihan vitusti neljä päivää jonka jälkeen vedin kahvia pannullisen päälle" 
Tiedän erään joka on vetänyt kasvipohjaista lääkettä kymmeniä vuosia ja ollut juovuksissa päälle. Haluanko minä olla kuin hän? No en..

Jotain on siis tapahduttava. Ideoita on,mutta toteuttamiskelpoisuudesta en ole päässyt itseni kanssa samaan mielipiteeseen. Odottelenko vain vielä hetken vai What? Tupakkaa kuluu ja toivon sen muuttuvat kannabikseksi.. Eipä muutu ei.

Ambulanssi on jo matkalla tänne,minut pelastetaan itseltäni taas..

Pakotie pahasta...

Rakkaani oli lukenut blogiani ja tullut seuraavanlaiseen ajatukseen "sinulla ei taida olla mitään pakotietä pahasta" Ai? No tottahan tuo on.. En ainakaan nyt heti keksi. Mökki ja sen rauha on ainoa joka tulee mieleen. Paikka johon esim Äidilläni ei ole mitään asiaa. Kun isä siirsi mökin omistuksen minulle,päätin ettei mielensärkijä enään koskaan astu sen tontin rajojen sisäpuolelle. Ei missään tilanteessa. Ainoa poikkeus oli se,kun heidän kissansa haudattiin. Kun kuulin että he olivat ajaneet eläinlääkäristä suoraan sinne,tunnekirjoni oli yllättävä. Ensin olin järkyttynyt ja surullinen kun Kitecatin elämä oli päättynyt,mutta sen jälkeen tunsin oloni jopa loukatuksi kun ymmärsin että hän oli käynyt "minun maillani" ja kysymättä/ilmoittamatta. En kyllä uskalla edes arvailla mitä olisin sanonut,jos olisin tiennyt?

 Ymmärrän toki että 19 ja puolen vuoden yhteisen taipaleen päättyminen on ollu hänelle varsin shokki jos minullekin eläinten menetys ja sillä hän ei kyennyt ilmoittamaan ajoissa että on "Kitin" viimeiset hetket..  Mutta en voi sille mitään että ajatus hänestä mökillä saa kylmän hien nousemaan pintaan ja minut oksentamaan.. Sairasta? Ehkä,mutta haluan koko sydämmessäni pitää mökin "puhtaana" hänestä.
Häpeän ajatuksiani,mutta en voi sille mitään että ne ovat omiani. Joskus haluan vain sammuttaa aivoni,mutta edes unessa se ei ole koskaan ollut mahdollista. Ainoa tie on vetää "hirveät perseet" jonkun ihmisen kanssa.. Toki tulee se seuraava aamu ja fyysisen pahan olon lisäksi synkät ajatukset vyöryvät kuin lukitun portin takaa. Virta on siis loputon..

Päätimme juuri että lähdemme vklopuksi kuhmoisiin.. Oi,mielessäni on jo takka/ulkotulen äärellä istuvat rakastavaiset :-D Nyt vain toivotaan että tämä räkätauti pysyy aisoissa kera lääkkeiden ja en saa mitään kuolettavaa pöpöä.. Tai tartuta armaintani. Tuskin kylläkään maltan pysyä hänestä "turvaetäisyydellä" hetkeäkään sen jälkeen kun hän saapuu.. Olen odottanut kuitenkin kiltisti viikon.

Nyt aamuröökille että saa hengen kulkemaan.. Taidan olla pahimmanlaatuinen nikotinisti :-D

Minä ja ne muut...

On taas tunne että pitää kirjoittaa.. Jokin sisälläni huutaa "avaa blogi,avaa jo se blogi" Ja minä tottelen. Noniin,nyt tämä on siis auki,mitä sitten pitäisi tehdä? Mistä kirjoittaa?

2 viikkoa ja kolme päivää ilman lääkkeitä! Kirjoitin lopettamispäivämäärän jopa kalenteriini. Syytä en tiedä,mutta koin sen tärkeäksi. Loppujen lopuksi en tiedä oliko tämä pitoisuuksien alasajo niin "oikein tehty" mutta oloni ei ainakaan ole juurikaan muuttunut... Kai? Kummallista kylläkin,mutta mieleeni ei ole tullut yhtään kauhuskenaariota asian suhteen. En edes ole ajatellut asiaa sen kummemmin.

Lievä ahdistus hiipii tajuntaani pitkästä aikaa. Toisin kuin ennen,oloni ei ole sekava eikä kaoottinen. Tästä on hyvä ponnistaa..Onhan? Ikävöin varmaan vain. On niin vaikea enään tunnistaa yksittäistä tunnetta kun kaikki muutkin jyräävät päälle. Ajatuksissani pyörii se,kun ryyppäsimme ystäväni Petrin kanssa aamu viiteen. Kuvia lisäillessäni facebookkiin,petri hoki "älä nyt heti provosoi" vaikken minä ainakaan täysin niin tehnytkään. Kysyin kyllä rakkaani mielipidettä asiasta ja hän sanoi kaiken olevan ok.. Josko tämä ihminen olisi vapaa mustaukkaisuudesta..? Olen kyllä niin koulutettu asiaan ja kyllästynyt että niskaperseet tulee jos menee liiallisuuksiin. Minä en enään polvistu yhdenkään miehen edessä... Muistan niin elävästi yhä ne kymmenet ellei sadat kerrat kun minun elämääni rajoitettiin.. "älä syö sitä,älä pue tätä" Miksen minä ollut viisas silloin ja paennut? Ja ne kymmenet nyrkiniskut joita olen ottanut vastaan.. Voi helvetti kun minua on piesty enkä ole paennut vaikka tiennyt ettei se lopu milloinkaan.. Typerää!

Kirjoitin "pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä" Ja olihan se aivan niin..  Muistan kun emme vielä seurusteelleet uuden rakkauteni kanssa ja pidin jalkojani hänen jalkojensa päällä,olin toisaalta rento,mutta toisaalta pelokas. Tuntui "kohta tapahtuu jotain pahaa" ja kuitenkaan en voinut paeta. Sekainen tunne kun viihtyy ja pelkää yhtäaikaa.. Kumpaa tunnetta uskoa?

Yritin vielä kyllä peruuttaa.. Mutta en onnistunut. Pelottaa vieläkin että jotain tapahtuu ja olen valmis junan alle. Viimeisitä itsemurha-ajatuksistani ei ole kovin pitkä aika enkä minä ole sellainen joka pyörittelee niitä huvikseen.. "vain eläimet estää" rauhoittelin itseäni kun laitoin kenkiä jalkaan. Nyt en enään voisi lähteä pois,sillä en halua Hänelle niin suurta surua.. Voi kun tietäisit mistä sinä minut otit mukaasi!!!  Ja ehkä minä kerron,tai tämä kirjoituksien määrä kertoo. 

Minä vihaan itseäni,vihaan aivan todella. Ruoskin itseäni omista typeristä ja lapsellisista kuvitelmistani että "kyllä tämä vielä tästä" vaikka loppu oli jo lähellä tai minut tapettaisiin.. Sitten kun annoin periksi ja annoin kaiken toivoni niin tulee Hän ja kertoo että haluaa tyyliin viettää loppuelämänsä kanssani. Huoh,millä senkin saa taottua järkeeni?

Näillä mietteillä jatketaan..

Ilman ja vailla...

"Ja me kuljimme saman sateenkaaren alla,samalla tavalla molemmat,jotain etsien"

Näin laulaa Eurooppa 3.. Eilinen "eron" hetki jäi vaivaamaan minua. Reaktioni oli toisaalta tuttu,mutta yllättävän erilainen. Kummallinen "tyhjyys" ja jonkin oleellisen asian muuttuminen sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi kuin ennen. Vaikka olemme tavanneet vasta yhdenkäden sormilla laskettavan kerran,minusta tuntuu että Rakastan häntä. Kerroin asian ja vastaus oli "hmm,kuulostaa vakavalta" Hei rakkaani,niinhän se ON!! Jopa liiaksi asti,enkä voi sille mitään..

Nyt kun olen yksin,on aikaa syvemmälle pohdiskelulle. Lueskelin vanhoja ja varsinkin päiväsairaalan aikaisia tekstejäni ja miljoona asiaa valtasivat pääni.. Ennen päiväsairaalaa olen miettinyt paljon persoonaani ja sen yllättäviäkin muutoksia lyhyessä ajassa. Miettiminen kannatti,sillä sieltähän sekin diagnoosi tuli. Olin oikeassa! Persoonallisuushäiriö,mitä helvettiä?  Viimeajat olen ollut yllättävän tasainen jos näin voidaan sanoa.. Tämäkin saattaa olla vain omaa kuvitelmaani sillä kuten kirjoitin on eräs ihminen täysin eri mieltä..  Aika pelottavaa tässä on monikin asia. Mitä sitten tapahtuu jos tunnen itseni normaaliksi ja käyttäytymiseni ei sitä todellisuudessa ole..? Pelkään sitä hetkeä palaavaksi kun leikkelin itseäni. Kun ymmärsin tekoni vasta herätessäni jonkinlaisesta transsista... Ääni vaikeni päässäni ja olin keskellä verilammikkoa.Siinä hetkessä olisi pitänyt järkyttyä ja pelästyä,mutta olin vain ihmetyksissäni ja soitin tyynen rauhallisena itselleni apua. "Sormet pakettiin ja taas mennään"


Otan asian kuin asian nykyään kovin helposti.. Taas sama vanha fiilis "tapahtuiko tämä juuri minulle?" kun dissosiaatiohäiriöni unohduttaa asioita.. Lopetin abilifyn syömisen ilman lääkärin lupaa. Kohta kaksi viikkoa ilman ja olotilassa ei sen suurempaa muutosta. Söinkö turhaan mömmöjä yli vuoden kuvitellen niistä olevan apua..

Torstaina on psykiatrin arviointi ja pelottaa että joudun osastojaksolle. Se ei sovi minulle juuri nyt,nyt kun olen aloittamassa taivalta Hänen kanssaan... Harmittaa ja kaduttaa kun menin myöntämään ettei osastojakso ole poissuljettu vaihtoehto ollenkaan.. Tottahan se on,mutta en arvannutkaan että kaikki voikin kääntyä vielä hyväksi ja uskallan avata rakkaudelle oven...
Tuon oven takana on ollutkin paljon asioita eikä sen avaamisesta ole seurannut kuin surua ja kaaosta..


Olen harkinnut avaavani jopa kuuluisan "mappi Ö:n " Rakkaani ilmaisi halunsa tietää mitä sekin värkki sisältää..? Minua jatus pelottaa suunnattoman paljon.. Olenko minä valmis? Entä jos alkukevään psykoottinen vaihe palaa sen myötä?  Viimeksi kävi niin..Ymmärränkö minä pelastaa itseni kuiviin vuotamiselta toisen kerran?  Tai jos tapahtuu jotain peruuttamatonta..Totta on myös se että niin kauan kun pidän näitä asioita mapissa,se vaikuttaa minuun ja senkautta meihin enkä halua alkutaipaleelle yhtään ongelmaa..

Nyt täytyy mennä taas... Kirjoittelen myöhemmin..

Hän...

Maailmani kauneimman vuorokauden jälkeen istun yksin ja yritän syödä.. Ruoka tökkii ja olo on tyhjä. Kuin sydämmestäni olisi lähtenyt palanen samalla ovenaukaisulla kun Hän lähti. Perjantaihin on pitkä aika,jopa liian pitkä...

Minä antauduin,minä seikkailin ja minä nautin siitä. Pyyhin pelot mielestäni. Minä puhuin ja kerroin ja Hän kuunteli,ymmärsi ja lohdutti.. Tätäkö minä olen aina odottanut? Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa että olen saanut tarvitsemani. Peittoni tuoksuu Häneltä,kietoudun siihen ja pyyhin kyyneleen sen kulmaan. Uneksun siitä kuinka hän kosketti minua.. Kaikkialle.. Kuinka sivelin hänen lämmintä vartaloaan ja hengitin Häntä. Sadat suudelmat maistuvat huulillani ja janoan niitä lisää.
"Ollaanko me Me?" kysymys sai minut hämilleni,mutta silloin ymmärsin. En ole enään yksin...

Katkolla kurjuudesta..

Kolmen viikon ja kolmen päivän suruprosessi etenee.. Olen voitolla ja tunnen itseni vahvemmaksi. Eräs henkilö on saapunut elämääni ja peloistani huolimatta yhäkin turvanani. Oloni on niin euforisen hyvä,etten tiedä miten päin olla.. Rakkaus <3 Tunnustin hänelle olevani ihastunut ja tärisevin käsin kirjoitin lauseen "täytyy kyllä tunnustaa...." Olin tukehtua ja pyörtyä kun hän yllättäen kirjoitti " niin minäkin..." Tapasimme ja vietimme yön yhdessä silitellen ja puhuen kaikesta.

Toivon kipinä on syttynyt. Vielä löytyi pisara toivoa jo tummuneesta mielestäni ja hiukkanen voimaa ponnistaa eteenpäin. Yksin en todellakaan tähän pysty,mutta Hän on lluvannut olla tukenani niin pitkään ja enemmänkin kuin tarvitsen... Kummallisinta tässä on paikka mistä Hän löytyi. Maailman viimeinen kolkka. Siksi tämä on niin uskomaton paletti.. Itsemurhan partaalta täydelliseen euforiaan ja tulevaisuuden suunnitteluun. Huoh,huudan koko maailmalle "mulla on hyvä olla"!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Ajatukset kasaan,Mars!

Huomenna on terapia..Huoh.. Vihdoin pääsen puhumaan. Luulen tosin,ettei 45min aika riitä kaiken kertomiseen.. Yritän siis kasata ajatuksia nyt.

Työ: Kaikki meni mitä oli tulossa. Miten se ihminen pystyy tekemään tuollaisen tempun että peruu koko homman 48tuntia aiemmin kun minun piti aloittaa. Tuhosi koko elämäni ja kaikki suunnitelmani tulevaisuudesta.. Nyt tunnen itseni tyhjäksi ja turhaksi. Jopa sellainen kysymys pyörii mielessä: Miksi minä hengitän? Tähän vastaus on tosin yksinkertainen..Eläimet,niimpä tietenkin!

Psyyke: Riekaleina. Ero ja stressi ovat saaneet minut lähestulkoon sekoamispisteeseen. Pääkopassani pyörii tuhat ja yksi kysymystä. Kaiken kysymystulvan keskeltä nousee vielä yksi: Miten tämä on mahdollista? Pelkään ja nautin asioista yhtäaikaa ja se tunne on järkyttävän epämiellyttävä ja hämmentävä. Olen sairastunut vastentahtoisesti bulimiaan(?) ja kuten jo aiemmin mainitsin,laihtunut rajusti.. Tälläkin hetkellä ajatus ruoasta saa minut oksentamaan..

Terveys: Laihtuminen on saanut minut heikoksi.. Lihakset pudonneet ja yleiskunto romahtanut. Kroppani huutaa "syö ja lepää" Mutta kummankin suorittaminen on vaikeaa. Syöminen oksettaa ja nukkuessani vaanivat painajaiset..

Muuten: Rakkaus soittaa ovikelloa,mutta minä en pysty avaamaan.. En vielä. Kysyntää on enemmän kuin pystyisin edes kunnossa antamaan. Ahdistun ja pelkään jokaista miespuolista tällähetkellä. On tietenkin tässäkin poikkeus. Hänellä on puhtaat jauhot pussissa... <3 "tuijotellaan kattoa vaan"

Mitä vielä?? Ehkä muistan myöhemmin.. Päivitän!

Kun kantti kestä ei...

Jeap.. Erosta alkaa olla kulunut jo kolmisen(?) viikkoa ja kehoni sekä mieleni alkaa reagoida siihen vasta nyt.. Kävin vaa'alla ja järkytykseltäni en saanu sanaa suusta. - 6kiloa.  Aloin pohtia siltä seisomalta asiaa hieman tarkemmin ja huomain muutaman muutoksen vanhaan.

1: Annoskoot pienentyneet. En syö enään läheskään niin paljoa kerralla kuin ennen.
2: Oksetus jokasen suupalan jälkeen ja senmyötä ruokahalun menetys.
3: En tunne nälkää yksin ollessani. Aika kuluu niin tehokkaasti muuhun keskittyen että saattaa mennä koko päivä voileivällä..

Näiden lisäksi olen alkanut käymään pidemmillä lenkeillä ja saanut hyvää fiilistä siitä ja huomaamattani laihtunut noinkin paljon. En oikein osaa sanoa,pitäisikö huolestua itsestäni vai ei..? Onko muutos parempaan mahdollinen nyt kun olen huomannut ja tiedostanut asian..? Maanantaina aion ottaa asian puheeksi terapiassa. Ehkä terapeuttisedällä on jotain viisasta sanottavaa...

Henkinen tasapainoni on järkkynyt myös. Itse en sitä huomaa,mutta siskoni kihlattu sen on huomannut. Itse olen elänyt kuvitelmassa että olen tasapainoinen ja hyvä,mutta ulospäin se ei kuulemma siltä näytä. En kehdannut kysyä tarkemmin,mutta kyllähän tuo sitten selviää..

Kerron heti kun tiedän jotain...

Surullinen kirja surullisuudesta...

Niin olisi taas miljoona ja miljoona lausetta huudettavaa,mutta minä pysyn vaiti. Istun uudessa kodissani ja hengitän sen ilmaa.. Taustallani soi hiljainen musiikki joka sekään ei saa minua laulamaan. Olin jo hetken onneni kukkuloilla,vakituinen työpaikka häämötti kahden päivän päässä,mutta kuten kaikki muukin elämässäni,se hävisi kuin tuhka tuuleen eikä asialle voi tehdä yhtään mitään. Valehtelevia paskoja maailma täynnä jotka tykkäävät romuttaa koko elämäni.

Nyt olen surullinen. Yritin etsiä iloa ja tunteita olutlasista,juoksulenkiltä,unesta ja siskoni asunnosta,mutta turhaan.. Jäivät kai tampereelle. Asun siis nyt Mäntässä,tai itseasiassa Kolhossa eikä oma asunto edes saa minua hymyilemään... Tutustuin erääseen,mutta odotan vain ilmoitusta ettei hänkään ole minua varten.. Synkkää ja vielä synkempää eloa on siis tiedossa,ellei..ellei jokin ihme tule ja muuta suuntaani kohti pimeää kadotusta.
Kyllähän työpaikkoja riittää!!" huutaa kaikki ihmiset joilla ei todellakaan ole aavistustakaan miten vaikeaa minun,kouluttamattoman,psyykkisesti sairaan ja muutenkin vaikean ihmisen on lähteä vain etsimään... Kai minä lukittaudun kotiin ja käyn vain kaupassa ja lenkillä.. ? Tai sitten en... En tiedä...

Yksinäisyyden koulu...

Heipähei.. Täällä taas. Nyt tulee!!

Viimeviikot olen saanut\joutunut harjoittelemaan yksinäisyyttä. Päätin lopulta,että se on kaikista ja kaikille parasta. Jätin armaani ajatuksella "mitäpä sitä elämäänsä tuhlaamaan" vaikka edelleen Hän on ainoa jota todella rakastan.. Kun viimeiset "viralliset" yhdessäolopäivät olivat pelkkää riitaa ja minun henkistä helvettiäni,oli pakko viheltää peli poikki.  Siinäkohtaa ei rakkaus paljoa paina..
Lähdin mökille. Koirat mukaan ja menoksi. Luonnon rauhassa ja takka/ulkotulen äärellä oli kerrankin aikaa omille ajatuksille. Nautin joka hetkestä täysin enkä olisi halunnut lähteä pois,mutta lupauduin siskolleni eläinvahdiksi Vilppulaan josta tätä textiä nyt kirjoitan...

Mökki on kumma paikka siellä mieleni rauhoittui ja pakkoliikkeet kuten jatkuva hampaiden narskutus loppuivat. En edes aluksi huomannut moista ihmettä,mutta ällistyin tajutessani. Menihän siinäkin kymmenen vuotta ja yhdet hampaat.. Yritin kasata tätä kolmea vuotta jonka vietin armaani kanssa. Se osoittautui kyllä hankalaksi. Riidan ja rakkauden määrä on ollut vakio läpi koko suon. Tuskin muillakaan sen helpompaa,mutta omalla kohdalla tuntuu raskaalta..

Nyt kun olen sydämmenpuolikas,on minulla vihdoin vapaus. Voin tehdä omat valintani ja kärsiä/nauttia seurauksista. Vastuun kannan yksin ja kohtaan omat ongelmani täysin uudessa valossa. Tuntuu huojentavalta,sillä olen tavallaan pelännyt sitä eikä se ollutkaan niin vaikea/raskas tie kuljettavaksi..

niin.. Loppupäätelmä tästä on siis se,että on helpompaa olla yksin kuin yhdessä. "kun kaiken menettää,vain vapaus käteen jää"

Itsesäälin äiti...

Olen pahoillani jälleen hiljaisuudesta.. Nyt kirjoituttaa..

Varoituksen sanat,tämä teksti saattaa olla itsesäälissä kieriskelyn ja muunkin joidenkin mielestä raukkamaisen kirjoituksen äiti..

Voi minä ja minä. Olen ollut hiljaa,koska en yksinkertaisesti vain jaksa. Jokaiset pienet rippeet henkisestä ja fyysisestä jaksamisestani alkavat olla lopussa ja synkkää taivasta on eloni tiellä myös jatkossa.

 Suhteeni on kuollut. Meillä ei ole kuukauteen ollut mitään,mitä normaali ja terve parisuhde pitää sisällään.. Rakkaani syöpähoidot ovat loppuneet,mutta hänen henkinen kaamoksensa ei.  Hän ei huomioi minua,ei helli,ei kehu,eikä me enään yhdessä puuhastella mitään... Joskus olimme jokapäivä onnellisia,mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Ja jos hän haluaa kanssani tehdä jotain,tulevat minun omat psyykkiset ongelmani esteeksi. Olen yrittänyt puhua ja kertoa,mutta sanani ja yritykseni ovat yhtä tyhjän kanssa...
Minua ahdistaa. Minua ahdistaa kaikki mahdollinen maan ja taivaan väliltä. Olen masentunut ja itkuinen. Kaipaan hellää kosketusta,sanaa tai jonkun kertomaan että minä vielä selviän.  Eikö kukaan?
Mikään ei tunnu miltään ja olen lakannut edes välittämästä. Jopa rakkaiden eläimieni hoitaminen tuntuu välillä ylitsepääsemättömältä.. Lenkille,lenkille!!! vouhottaa koirat,mutta minulle tulee vain paha olo. Koirat vetävät narussa,toinen tappaa kaiken mikä liikkuu(koirat,lastenvaunut,polkupyörät) eikä minulla ole halua,kykyä eikä mahdollisuutta korjata tekemiäni virheitä. Toinen koira on vain niin tyhmä,ettei sen kouluttamisyrityksistä ole tullut mitään. Kun ei vaan tajua!! Yksinkertaisesti sanottuna olen täysin lamaantunut tekemään mitään mitä pitäisi.. Kaikista huvittavinta tässä on se,että tiedän tasan tarkkaan mitä minun tulisi tehdä.

Raha..Voi tuo kaiken pahan alku ja juuri. Minulta loppui opintolaina enkä pysty soittamaan kelaan anoakseni sitä lisää. Kädet tärisevät ja hikoan kuin pieni sika auringossa. Siskoni pelasti minut kerran pikavippikierteestä,mutta vajosin siihen uudelleen. Autoa en ole pystynyt maksamaan. Kai sekin (ja työt siinä sivussa) viedään minulta.. Nyt pitäisi muuttua 5000 euroksi rahaa.. Ei onnistu.

Terveys meni. Kädessäni todettiin krooninen rasitusvamma,joten taitaa minun työni olla tehdyt.. Ei pysy lypsin kädessä eikä minkään muun työn ajatteleminen saa minussa positiivista reaktiota aikaan. Hain kyllä syksyllä alkavaan klinikkaeläinhoitajan kouluun,mutta sinnekin on 250 hakijaa ja 25 otetaan. Mikä on siis todennäköisyysprosentti? Mitätön..

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Joskus on hetki kun ei ahdista,kuten toissapäivänä ja eilen kun olin "hermolomalla" siskoni luona. Sisko se vaan jaksaa kuunnella ja hänen kihlattunsa on mahtavin ihminen jonka olen koskaan tavannut. Tosin kun katselin heidän pusutteluaan ja jatkuvaa hyväntahtoista piikittelyä,ajattelin taas omaa suhdettani...
Humalassa tulee sanottua kaikenlaista ja minä suorana ihmisenä toimin kehotuksen "muutetaan erilleen" mukaan. Valitettavasti minulla ei ole rahaa eikä muutenkaan mitään mitä muutto vaatisi. Soitan ehkä sosiaalitoimistoon ja pyydän aikaa. Josko saisin maksusitoumuksen ja sitäkautta asunnon. Yksi kaveri kyllä ehdotti että muuttaisin heidän tyhjillään olevaan asuntoonsa.. Harkitaan!

Palaan vielä haukkumaan miestäni.. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin,hän loukkaantuu jo siitä että hänet mainitaan viimeisenä tekstiviestissä äidilleni.. Narsisti? Ehkä.. Ja kun haluan lähteä johonkin ja pyydän häntä mukaan "hei lähdetään mökille,hei lähdetään Jakelle" niin hän ei suostu ja perustelee sen jotenkin. Kun sitten lähden yksin,olen minä itsrakas ja paskapää kun jätän hänet yksin. Hänen päivänsä täyttyvät telkkarista ja shakin peluusta. Hän käy myös elokuvissa,mutta kuten jo tiedätte,dissosiaatiohäiriöni estää minua muistamasta elokuvan tapahtumia ja se ahdistaa pohjattoman paljon. Ihan kuin en itse olisi ollut siellä,vaan joku olisi kertonut käyneensä. Turhaan siis maksan vähistä rahoistani elokuvaloppua,jos näin käy joka kerta. 

Huoh,johan helpotti... Jatkan ehkä illalla,ehkä huomenna,mutta lupaan jatkaa. Nyt menen suihkuun että itsesäälin mudat lähtisivät vartalostani.

Hiljaisuus rikki Vol 2

Yli kuukauden olen ollut blogissa hiljaa. Hetkelliset ajatusryöpyt ovat vaimenneet vaikka on tapahtunut vaikka mitä. Olin ilman autoa 3 viikkoa,ostin uuden auton ja nyt olen vaihtanut työnantajaa lempäälästä yksityiselle.. Elo on ollut kepeää ja leppoisaa muutamaa takaiskua lukuun ottamatta ja nytkin olen juuri kotiutunut navetasta 5 päivän putken neljännen päivän aamuna.. Työ pitää minut järjissäni. En pärjää läheskään yhtä hyvin normaalielämässä,en muista syödä lääkkeitäni enkä hoitaa asioita jos minulla ei ole jotain suunniteltua menoa,kuten aamunavetta.. Tämä ilta,huominen ja sitten taas vapaa. Tosin sanoen palkkaa odotellessa.. Köyhyys pääsi yllättämään minut. Otin 3000€ lainaa pankista päästäkseni eroon pikavipeistä ja onnistuin siinä..Melkein. Yksi lasku jäi hoitamatta,sillä rahaa piti jäädä autoonkin..

Tätä kirjoittaessani tulee mieleeni ajatus "mitä sinä siellä jaarittelet?" Joten ilmoitan täten olevani hengissä jos se jotakuta kiinnostaa ja lupaan kirjoittaa heti jos tulee ajatusryöppy...

Hyötyä vai ei?

Olen jäänyt miettimään torstaina päättynyttä päiväsairaalajaksoa.. Ajatus siellä tapahtuneista ajatuksista pyrkii pois mielestäni,mutta yritän tahdolla pitää ne vielä yllä. Ajoimme kolarin perjantaina.joten rahahuolet auton osalta ovat päättyneet,ellei huomisesta autokatselmuksesta sitten synny kauppoja ja olen jälleen tonnin velkaa isälle..
Tuntuu jotenkin hassulta että huomenna minulla on vain terapia,ystävä,armonkalliolle meno ja autokatselmukseen lähtö ohjelmassa eikä päiväsairaalaa. Tylsää ei tule huomenna olemaan,mutta eihän se tylsyys tai sen vastakohta sitä tuttua ja turvallista ahdistusta pidä poissa. Ei,se tulla tupsahtaa mieleeni vallaten koko kehoni kuitenkin juuri silloin kun minun pitäisi olla hyväntuulinen,rauhallinen ja esittää fiksua autonostajaa.. Tai sitten ei.
Toinen vaihtoehto on se,että onnistun autokaupoissa,soitan huomiselle ajan johonkin nissanin huoltoon ja pikkuvian syy selviää. Jotenkin päiväsairaalan myötä,olen alkanut miettiä "entäs sitten jos kaikki onnistuukin?" ja tämä on hämmentävä muutos minussa. Ymmärsin vain tämänkin asian liian myöhään ja en voi/kehtaa enään ottaa yhteyttä omahoitajaani. Ja taas kun tuo sana "kehdata" tuli tähänkin tekstiin,jauhetaan siitäkin nyt muutama sana.

On niin vaikea kertoa sanoin tunnetta "en mä kehtaa". Se on niin monimutkainen tunneketju ettei monikaan lukijani sitä ymmärtäisi vaikka kertoisin. Sosiaaliset tilanteet ovat alkaneet pelottaa minua ja yleensä peitän kauhun k.o sanoihin. Usein ryhmässä olin eniten äänessä,mutta samalla kainaloni kastuivat jääkylmästä hiestä ja jalkani melkein kramppasivat.. Sitä kun siinä sitten yrittää peittää,se tuntuu hirveältä.

Ja takaisin asiaan. Päiväsairaala-aika muutti minua ja antoi mahdollisuuden uuteen elämään. Se elämä on elämää kera sairauden. Siellä ollessani sain näkökulman elämääni sairaana ja sen pohjalta on hyvä aloittaa. Odotan vain innolla tulevaa lausuntoa,jonka erikoislääkäri lähettää postissa. Sen pohjalta on myös hyvä lähteä miettimään suurta kysymystä "entäs sitten seuraavaksi?" Päiväkeskus Tilke on hyvä vaihtoehto. Ilmainen mesta jossa saa tehdä ihan mitä vain.. Mutta toisaalta voin jatkaa elämääni kera lonkeron ja antaa asioiden vieriä omalla painollaan. Ai ei ole hyvä suunnitelma? Noh,ei minustakaan. Joten päiväkeskukseen siis! Taas uusia ihmisiä,uusia tilanteita joita en muista kuitenkaan enään hetken kuluttua. Tai sitten muistan. Kuka tietää..

Tämä sairauden kanssa elämäni elämä voi olla yhtä tuskaa. Pahat näkymät siitä,että tuskailen päivästä toiseen ahdistuksessa ja kaikessa negatiivisessa tunnelukossa riivaavat minua. Olen ajatuksieni orja ja niin edelleen. En voi omalle ajatusmaailmalleni mitään,enkä ole enään varma haluankohan minä edes? Terapeuttini varmaan ihmettelee jälleen jos päätän lukea tämän kirjoituksen hänelle. Mutta ihmetelköön.

Nyt aion sulkea taas läppärin ja nauttia jäljellä olevasta juomasta.. MenInBlack tulee telkkarista!!

Tunne peittää järjen..

Kävelin tuossa terapeuttini toimistoa kohden eräänä päivänä,kun kuulin takaani äänen. Ensimmäinen reaktio oli tietenkin pelästyminen,sillä kuten olen kertonut,oli minulla vuosia tunne siitä että joku seuraa.. Pysähdyin vapisten kauhusta muka tutkailemaan näyteikkunaa ja odotin että tuon äänen aiheuttaja menisi ohitseni. Tummaihoinen mies käveli ja vilkaisi minuun. Seuraava reaktio oli voimakas varmuus siitä että kohta minut ryöstetään,sillä häntä kohden kävellyt toinen ulkomaalainen mies kääntyi minun kohdallani ja he jatkoivat samaan suuntaan kanssani muutaman askeleen edellä kuin suunnitellusti. Mielessäni juoksi tarina eräästä kaverin kaverista jolle oli käynyt juurikin niin että kaksi ulkomaalaista olivat vieneet hänen tavaransa.. Yritin ajatella järjellä "ehkä he vain tuntevat toisensa ja olivat sopineet tapaamisen juuri tähän" sillä miehet höpisivät jotain,mutta eihän minun tunteeni ja varmuus ryöstöstä hellittänyt. Olin hiestä märkä ja jalkani tutisivat kauhusta jota tunsin. Yhtäkkiä kuitenkin mieleni pyyhkäisi tapahtuneen pois päästäni ja kun vihdoin pääsin terapeuttini luokse,en muistanut koko tapahtumaa..

Toinen vastaava tapaus sattui juuri äsken. Täällä kotona. Jokainen kerta kun luen jotain,minut valtaa hirveä halua alkaa kirjoittamaan. Siispä otin läppärini,avasin sen ja Word-ohjelman,mutta sitten,olin jälleen tunteen vallassa ja tälläkertaa tunne siitä,että rakkaani tuijottaa ja arvostelee kirjoitustani. Tunsin niin voimakasta häpeää että kirjoittamisen alkamisesta ei tullut mitään. Tunne oli niin lamaannuttava,että kaikki järjellä esitetyt vastaväitteet ja ehdotukset kuten "ota se läppäri irti piuhasta ja mene muualle" kaiukuivat tyhjyyteen joka täytti pääni. Nyt,noin vartti tapahtuneen jälkeen,tunnen niin voimakasta ahdistusta että meinaan hukkua sen alle.. Kumpa nyt olisi joku jolle puhua!!!

Viimepäivät ovat olleet muutenkin kovin kovin raskaita. Viikonloppu meni jälleen humalassa,sillä kyllästyin jatkuviin painajaisiin ja ahdistuneisuuteen. Join muistini ja nyt hävettää kun ei tiedä mitä on tapahtunut. Noh,painajaiset palasivat ja viimeyönä käsiteltiin rakkaan sairastumista. Sekin aika tuntuu jo niin kaukaiselta,vaikkei siitä ole kuin kuukausi. Olen jälleen niin kyllästynyt ja turhautunut tähän häiriöiden täyttämään päähäni,että haluaisin vain maan aukeavan ja nielaisevan koko elämäni. Miksei tämä vain voi loppua!!!

Epäehjä...

Olen saanut kasaan puuttuvat palaset. Sain viimein suuni auki ja asiani ilmi hoitoneuvottelussa. Kuten arvelinkin,en ole vain yksi minä vaan minussa on monta eri osaa. Kyllä,minulla todettiin persoonallisuushäiriö. Sen lisäksi sain diagnoosilistaan traumaperäisen stressihäirön. Tai kuten terapeuttini sanoo "pilalle stressaantunut".. Diagnoosien saaminen vihdoin tuntuu huojentavalta sillä olen miettinyt käytöstäni kovin viimeaikoina. Kaikkea ei voi vain laittaa voimakkaiden mielialanvaihteluiden piikkiin,sillä nämä hetkelliset ailahtelut ovat aivan järkyttäviä ja minusta tuntuu että olisin aina ollut kyseisellä tuulella eikä olisi ollutkaan mitään muuta..

Yksi osani on vihainen minä. Se raivostuu herkästi,on aggressiivinen ja sitä vituttaa aina. Se lyö,puree ja potkii. Sen vastakohtana on pieni minä. Taannun lapsen tasolle ja etsin syliä ja turvaa. Tämä osa iskee kimppuuni varsinkin iltaisin. Siinä välissä on kyllästynyt minä,joka ei tunne mitään eikä ketään kohtaan mitään. Täysin emotionaalisesti turta..Se joka tahtoo maan avautuvan ja nielaisevan itsensä. Tämä persoona on vaikein hallita,mutta nyt kun sen tiedostaa,sen kanssa tulee paremmin toimeen. Sitten on vielä sosiaalinen ja mukava minä,joka välittää ja jota kiinnostaa muut ihmiset. Tämä osa keskustelee muiden kanssa ja haluaa osallistua kaikkeen.

Nyt olen lopen kyllästynyt.. Tuntuu siltä että koko maailma on kääntynyt ylösalaisin sen jälkeen kun minut todettiin sairaaksi. Asian tiedostaminen on ollut kova ja mutkikas tie joka ei ole johtanut juurikaan mihinkään. Ainoa asia on se,että nyt on selitys kaikelle mitä mielessäni tapahtuu.. Oli vain jotenkin helpompaa ajatella "mä nyt oon vaan tälläinen" ja antaa asioiden olla.. Nyt ajatus siitä että olen loppuelämäni tälläinen,saa vihaisen ja kyllästyneen minän esiintymään..

Ihmisen perusturvallisuus..

Tämä on aihe joka mietitytti minua koko päivän sairaalassa. Kun otin asian puheeksi ryhmässä,oli vastausten kirjo ja keskustelun suuntautuminen uusille urille hämmentävää. Toisten mielestä perusturvallisuus on vain pinnallisia asioita kuten työ,ihmiset ja koti,kun taas eräs ihminen ymmärsi mitä ajan takaa. Hän sanoi "ihmisen perusturvallisuus syntyy jo ensimmäisistä kontakteista vauvana. Mikäli ne eivät ole positiivisia,on vahinko jo päässyt tapahtumaan eikä sitä tunnetta ole helppo saada korjatuksi. " Niin! Juuri niin!

Minun mielestäni ihmisen perusturvallisuus koostuu juurikin siitä,mitä tapahtuu lapsena. Mikäli joutuu elämään jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa,ei koskaan ole mahdollista oppia tuntemaan itseään turvatuksi. Pelko aiheuttaa taas stressiä ja stressi saa koko fyysisen ja psyykkisen olemuksen sekaisin. Terapeuttini mielestä ole pilalle stressaantunut,ja uskon että hän on oikeassa. Haluaisin selvittää onko minulla jonkinasteinen stressihäiriö,mutta en saa sairaalassa sanaa suustani. On turhauttavaa olla hoidossa,mutta ei pysty puhumaan hoitajille. Oli minulla omahoitajakeskustelu,mutta olin niin jännittynyt jälleen,etten saanut juurikaan mitään fiksua suustani..

No entäs sitten ne asiat jotka luo turvallisuutta..
 Koti? 
Meillä on ihana asunto erittäin hyvällä paikalla ja tilaa on vetäytyä jos siltä tuntuu. Siltikään en tunne oloani täällä turvalliseksi,enkä hyväksi. Pelkotilani eivät jätä minua rauhaan edes kotona,tai varsinkaan kotona ja olen välillä lopen uupunut. Pelkotilani rajoittavat elämääni ja aiheuttavat tavattoman paljon stressiä. Liikaan stressiin minä vedän kännit ja aamuyöllä kunnon itkupotkuraivarit..

Työ 
Työssäni on myös paljon vaaratilanteita ja stressiä. Oma henkinen jaksaminen on siis navetassakin tärkeää,jotta eläimet tulee hoidettua kunnolla. Työni on minulle pakopaikka kaikesta. Kun ei tarvitse miettiä tai pelätä..

Perhe:
Tämä aihe on minulle arka. Ahdistun usein pelkästä ajattelusta.Nykyään lasken vain Siskoni,isäni,rakkaimpani ja eläimet perheeseeni. Oma mielensärkijäni ei kuulu siihen. Ei todellakaan,sillä perhettä tulee rakastaa ja perheen kanssa tulee viihtyä. Perhettä ei tule pelätä,tai heidän seurassaan ei saa tuntea oloaan huonoksi. Tämä on ehto minun perheelleni.. Kaikki muut kuuluvat sen ulkopuolelle.

Entä sitten se kaikki muu? Mitä se on? Kertokaa te viisaammat....

Aika kuluu..

aika kuluu silloinkin,kun se tuntuu mahdottomalta. Silloinkin kun jokainen sekunttiviisarin nytkähdys sattuu kuin tykyttävä avohaava. Aika kuluu epätasaiseen tahtiin. Joskus merkillisinä pyrähdyksinä ja joskus madellen. Minullakin..

Ihmiset puhuvat.. En kuule mitä,mutta olen varma että jotain merkittävää. Minusta? Ei,en minä ole mikään puheenaihe. Ei minussa ole mitään puhuttavaa.  Olen vain osa tätä ryhmää,merkityksetön. Suru vaeltaa ylitseni arvaamatta. Itken hiljaa mielessäni tulevaa..

Minulla on tavoite jossa haluan onnistua. En näe tulevaisuuttani kuin päivän kerrallaan. Minä olen luvannut itselleni yrittää kaikkeni,mutta pelkään ettei se riitä alkuunkaan. Itsensä on niin helppo pettää eikä se tunnu alkuunkaan pahalta..

Viha..

"Muistin jälleen,kuinka paljon minä vihaan sinua.. Tämä muisto pitää minua otteessaan,eikä aio päästää irti. Minä olen pyristellyt näistä kahleista irti turhaan. Tuntuu että ne vain kiristyvät ympärilläni.."

Nämä ovat tämänhetkiset mietteeni. Ensimmäinen kunnon reaktio saatu hoidossa aikaan. Syvä,melkein pohjaton viha iski sieluni sijoiltaan ja kehoni alkoi täristä hullunlailla. Minä olisi halunnut heittäytyä lattialle ja huutaa,mutta jokin esti sitä. Häpeä ja muut ihmiset.
Mistä tämä tunne tuli? Miksi juuri nyt? Oliko tämä syy vai seuraus kirjoitusryhmässä tekemästäni tekstistä?  Tekee mieli kirjoittaa vihasta,mutta ymmärrän etten osaa pukea sitä sanoiksi. Miten kuvata sitä? Tekee mieli myös itkeä,mutten uskalla. Häpeä voittaa,kuten tavallista...

päiväsairaalassa...

Tänne minä nyt sitten pääsin.. Oli TODELLA henkisesti raskas hoitokeskustelu ja arviointihaastattelu. Omahoitajani on pieni ja hento nainen johon pitäisi turvautua..
Tuntuu kaoottiselta. Pääni vilisee ajatuksia,mutten saa kiinni yhdestäkään.. Pelkään totaalisekoamisen olevan nurkan takana.
Eilisillan ahdistuskohtaus oli aivan omaa luokkaansa. En ole tuntenut vastaavaa ennen. Tiedättehän sen paineentunteen kun vain pää on veden yläpuolella? Siltä minusta tuntui..
Minulle annettiin jälleen BDI kysely täytettäväksi ja jäin jumiin jo ensimmäiseen kysymykseen "oletko surullinen" Surullinen?Minäkö? No toisaalta olen ja toisaalta en. Olen ahdistunut ja kaoottinen. Kuinka selittää se?  Tuntuu myös hassulta vastailla alkoholinkäyttö kysymyksiin joita esitettiin parikymmentä.. Minä kun juon niin silloin minä juon eikä mitkään keskiarvot tai tilastot voi sitä määrittää.. 
Onkohan tästäkään jaksosta minulle apua? Jos en pian saa helpotusta olooni,tukehdun lopulta. Sitten se kauan tavoittelemani kuolema korjaa minutkin kyytiin.....

Sairauden arviointi..

Kello on 7:30 aamulla ja minä jo hereillä. Eilen tuli se soitto jota olen odottanut,eli haastattelu aika päiväsairaalaan. Tänään siis he arvioivat olenko minä siinä kunnossa,että pystyn käymään siellä vai lähdetäänkö ns "tukka putkella" kohti pitkääniemeä.. Jännittää. Tulevaisuuteni ensimmäinen päivä..

Eilen kirjoitin pitkän tekstin kuolemasta,mutta viime hetkellä jätin sen luonnokseksi. En tahdo masentaa teitä hyvät lukijat. Ehkä pienten korjaustoimenpiteiden jälkeen voin julkaista sen. Tai sitten en. Suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin sairas. Sitä ajatellessa,en tunne mitään.. Normaalia on kai se,että siitä tulee surulliseksi. Olen kai sitten niin tunnevammainen ihminen..

Nyt täytyy viedä koirat ulos.. Hyvää päivänjatkoa!

Lasienkeli..

"Enkelin siivet murtuneet
Kauan sitten katkenneet"

Näin kirjoittaa 11 vuotias minä.. Voi kuinka paljon jälleen hätää,kyyneleitä ja ahdistusta tuon päiväkirjan sivuilla on. Loputonta itsemurhan ja "viimeisen vapauden" suunnittelua. Missä,milloin?  Tekee mieli huutaa noille sivuille "olet 11 vuotta,älä vielä luovuta!!!" ja enhän minä luovuttanut. Olen yhä tässä.

Tämä sairaus ja kovan elämän tuoma panssari on kuin lasikerros ympärilläni.. Olen oman itseni herra,mutta ainoa apu jonka voin enään saada tulee ulkopuolelta. Odotan yhä sitä pelastajaa,jonka psyyke on niin vahva,että voi auttaa minua..

 Henkinen minäni on edelleen merellä,vaikka myrsky onkin tauonnut. Laineet liplattavat vasten veneeni kylkeä ja katselen suruissani avoveteen. Maata ei näy,olen aivan yksin. Olkapäälläni istuu kuitenkin yllättäen joku. Hän puhaltaa,ja myrsky on valmis. Pilvet kerääntyvät ja hennot laineet alkavat voimistua. Minua pelottaa ja uskon olentoa "Leikkaa sormesi kahtia,se auttaa".
Jostain syystä minä tottelen. Haen veitsen ja alan leikata. Unohdan kivun ja katselen kun veri valuu veneen pohjalle. Yhtäkkiä kuitenkin ymmärrän mitä olen tekemässä ja lopetan. Enhän minä siedä kipua.. Olen kuitenkin olennon ääänen vallassa,enkä saa edes henkeä. Viimeisillä voimillani saan kuitenkin paiskattua olennon veteen. Se nauraa hyytävällä äänellä ja huutaa "minä palaan vielä!!"

Turvapaikanhakija...

Uusi ystäväni esitti minulle kysymyksen johon en osannut oikein vastata. "onko sinulla sellaista paikkaa missä koet olevasi turvassa?" Vastasin hänelle jo,mutta jäin pohtimaan asiaa...

Mitä ihmisellä on,jos ei ole paikkaa jossa kokee olonsa turvalliseksi? Kun elämä on yhtä pelkoa ja epävarmuutta seuraavista minuuteista. Kun säpsyy jokaista kuuluvaa ääntä ja on valmis pakenemaan,vaikka hyvin tietää mistä nuo äänet kuuluvat. Ja vaikkei tietäisikään,koskaan tuon äänen kuultuaan ei ole tarvinnut pelätä. Mutta silti pelkää,silti on kauhuissaan..
Mitä ihmiselle jää,jos ei ole toista ihmistä jonka kanssa jakaa kaikkeus? Ilot ja surut,pettymys,viha ja ne monet tunteiden kirjot ja sarjatulet.. Kun yksin nieleskelee kyyneleitään pimeässä ja tietää ettei niiden näyttäminen tee omaa tai sen toisen elämää yhtään sen helpommaksi. Miksi tässä tilanteessa ajattelee aina sitä toistakin? Eikö joskus voisi antaa toisen tuntea negatiivisiä tunteita sen vuoksi,että itsellä olis parempi olla..Edes kerran? Ei,vaan tarvitsee olla se vahva ja selviytyä itse. Se on typerää,sillä se ei johda mihinkään..
Edistyisinköhän minä terapiassa,jos uskaltaisin antaa tunteiden tulla? Jos kerrankin paljastaisin sen pienen ja herkän tytön vahvan panssarin sisältä. Ja taas tulin mielessäni tämän saman kysymyksen ääreen "Mitähän terapeuttini mahtaisi ajatella?"

Voihan.. Olen pahempi kohta kuin eräs ihminen,jolle ulkonäkö tuntuu olevan maailman tärkein asia sillä "mitähän ihmiset ajattelee?"  Hän pyörtyy jos yksikin hius on väärässä asennossa. En enään pyöri moisen roskan kanssa ja muutenkin olen jälleen alkanut karsia kaveripiiriä. Toisaalta se on hyvä,sillä voin keskittyä olennaiseen,toisaalta huono,sillä minulla ei ole enään yhtä montaa syytä lähteä kämpästä pihalle..

Näitä asioita kun pohdin,tunnen pohjatonta surua. Surua siitä,kuinka pinnallisista asioista voi ihmisen henkinen hyvinvointi olla kiinni. Kun toiset ihmiset ja heidän mielipiteensä peittävät alleen sen sisäisen kauneuden tavoittelun,joka on kuitenkin täkeintä.
Olen pyrkinyt vuosia tähän,ja joskus onnistunutkin muutaman kerran. Kun lähden ulos,katson kyllä tarkasti peiliin,mutta harvemmin enään saan "apuaApua!" kohtausta juuri lähdön hetkellä,kun vaatteeni eivät olekaan ns "yleisesti hyväksyttäviä".  Joskus olin niin hysteerinen,että pukeuduin sen mukaan,kenen kanssa olin lähdössä ulos. Edistystä on siisi tapahtunut..

Toinen asia joka on mielessäni on tavara.. Kuka tulee toimeen vähällä nykymaailmassa? Pitää olla läppärit,älypuhelimet ja yms roska jota ilman ei muka voi tulla toimeen. Itselläni on vain välttämätön,jotta henkinen minäni pysyisi kasassa. .Onhan kaiken kivan omistaminen hienoa,mutta sitten on ne tyypit,joilla on pakottava tarve hankkia kokoajan uutta. Menevät sokkona kauppaan ja ostavat sen tyhjäksi.. Ei hitto mitä elämää.. Hukuttavat sisäisen huutonsa tavaraan. Omasta mielestäni jos sisäinen minä on jotain vailla,kannattaa kuunnella tarkasti,sillä se tarve saattaa vielä paljastua. Ottaa aikaa itselleen ja miettii kerrankin syvällisesti.

Kävimme tänään katsomassa elokuvan Gravity.. Ihan hyvä vaikka elokuvateatterin äänimies olikin varmaan lähes kuuro ja luuli että me katsojatkin olemme. Elokuva jälkeen syömään ja kirpputorille käyskentelemään. Löysin hienon paidan jossa on kuvattuna gepardin pää.. 
Olin siis ihmistenilmoilla tänään ja parkkihallista koskikeskukseen astuessani vedin kyllä henkeä. Niin paljon populaaaa!!! Agrh..Ihme kyllä,ahdistus on pysynyt loitolla.

Niin,ja se siitä tipattomasta. Kaikki periaatteellisen ideani kaatuivat kun sipsihylly ja Olut hylly olivat samassa paikassa. En voinut itselleni mitään,vaan kippasin 18 olutta koriin. Koirat lenkille,saunaan ja Naks,bisse auki. Katsotaan tuleeko minulle vielä jotain kirjoitettavaa tänään...

Kysymysten aika jälleen..

Eksyin jälleen päiväkirjani myötä matkalle... 17 vuotias Minä kirjoittaa:

 "Kuinka paljon rohkeutta,uskallan tänään jättää käyttämättä?"

Eilisen jäljiltä olo on väsynyt. En tiedä mistä tuo olotila sitten lopulta tuli? En pystynyt hengittämään vaan haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Piilouduin makuuhuoneeseen ja kietouduin peittoon itkuisena. Ainoa toivo oli ystävä joka yritti parhaansa mukaan kuunnella ja auttaa.. Lopulta minä luin kirjaa ja uppouduin siellä seikkailevan miehen maailmaan..
Olen myös itse aloittanut kirjoittamisen. Kirjoitan tarinaa miehestä joka on työssä mielisairaalassa. Hän on eronnut ja yhtäkkiä hänen tyttärensä katoaa. Mukana pyörii myös mystinen nainen jonka roolia tarinassani en ole vielä saanut päätettyä.

Kirjoittaminen ja lukeminen on minulle myös terapiaa. Jos on paha olla,voin siirtyä toiseen maailmaan. Toisen ihmisen murheisiin ja elämään..Kirjoittaessani tunnen kyllä suurta häpeää,sillä aivan kuin päiväkirjojani kirjoittaessa,kuvittelen jonkun lopulta lukevan ne..
Tallensin tämän tekstin ja jatkan nyt,on kulunut kaksi tuntia aikaa,enkä ole saanut juurikaan ajatuksistani kiinni. Tunne siitä,että minulla on jonkinasteinen persoonallisiishäirö,on voimistunut. Odotan yhä soittoa päiväsairaalasta,johon lähete on mennyt keskiviikkona.. Tänään heillä on jonkinlainen viikkokokous,osasi lääkärini kertoa. Ehkä he soittavat maanantaina. Mitä jos minulla todetaan se? Millainen lääkitys?
Maanantaihin on vain niin pitkä matka!! Olen jo täysin kyllästynyt olemaan ahdistunut. En odota että päiväsairaalaan meno toisi heti helpotusta,mutta odotan vain sitä,että olen jonkun ammattitaitoisen ihmisen silmän alla. Osastolle en voi lähteä,sillä tiedän,ettei rakkaasta ole hoitamaan kotia ja varsinkaan eläimiä. Kissa ja hiiret kuolisivat nälkään..

Tunne miestäni kohtaan on vaihtunut pettymyksestä suruun. Olen edelleen hyvin hämilläni siitä mitä hän sanoi. Vaikka hänen puolustuspuheensa vetosi liikaan viinaan,en anna sen tähden anteeksi. En tiedä,annanko koskaan.
Ajatus uloslähtemisestä ahdistaa,vaikka tiedän,että kaupungilla käyminen voisi helpottaa. Pelkään kuitenkin ratkeavani juomaan josta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Olen päättänyt(ainakin melkein) että pidän tipattoman tammikuun. Tylsää ja yksinäistähän tulee olemaan,mutta mikäli en pääse pian ahdistuksesta eroon,on tuleva kuukauteni täynnä kotona olemista ja surullisia sekä sekavia blogikirjoituksia. Onhan minulla K. Ainoa ystäväni.. Mutta hänen psyykkiset ongelmansa estävät häntä täysin tulemasta tänne. Viestittelemme whatsup:in kautta,aivan kuin hän olisi täällä... Toivon sydämmessäni että hän saisi vihdoin pääkoppansa kuntoon ja pääsisi liikkumaan. Pelastamaan minut.

Original my soundtrack..

Joskus pääni alkaa täytyyä ajatuksilla,jotka eivät ole omiani. Tunne,joka ei sovi hetkeen tai mieliteko jonka vallassa kierin lattialla enkä voi toteuttaa sitä. Aivan kuin se,joka kehoitti minua leikkaamaan sormeni keskeltä kahtia.. Ja ne kuvat ja kuvitellut seuraamukset "hei,tämä tuntuu kivalta" pääni huutaa. Mikäli minulla on jonkinlainen toinen persoona,on se hyvin hyvin sadistinen ja itsetuhoinen. Pelkään sen jäämistä päälle jonka vuoksi toivonkin pääseväni hoitoon ja pian. Ehkä edessä on sairaalajakso,ehkä vain pelkkää päiväsairaalaa.. Katsotaan.
Dissosiaatiohäiriöni on myös piinannut minua. Minua kaduttaa etten kertonut siitä Acutassa. Olisi pitänyt,sillä nyt saattaisin olla jo poissa kotoa. Turvassa.. Tämä sairaus on suorastaan vittumainen.. Jatkuvaa unohtelua,jatkuvaa muistelua. Jatkuvaa ahdistusta ja jatkuvaa sun muuta... Olen varma,että osaksi ahdistukseni johtuu siitä. Aivan kuin kaikki fyysiset oireet. Omituiset säryt,kivut ja rytmihäiriöt. Onneksi sydän on pysynyt rytmissään viimeiset viikot. En kaipaa tähän oloon enään mitään ylimääräistä. Tekee mieli hakata päätä seinään

19:30

Jatkan tämän saman tekstin pohjalta.. Tekee mieli kirjoittaa vaikkei minulla ole kuin toisten blogeista varastettuja ajatuksia. Henkinen koomani on jatkunut jo niin kauan,että sen alkamisen jälkeiseen minääni jääneet ajatukset ovat jo kuluneet loppuun. Olen vain kuori,tyhjiö ja ontto. "Minä rakastan sinua" vois auttaa,mutta ei kuulu,ei näy.. Tuossa henkilö istuu ja katsoo poispäin. Niin surullista.

Ensimmäinen  varastettu ajatus: Onnellisuus. Mitä se on? Onko se tunne,hengen tila vai se hetki kun ei elämästään löydä enään mitään paranneltavaa? En muista koska olisin ollut onnellinen..Edes tyytyväinen.. Mieleni on unohduttanut tämänkin. Kieltäydyn uskomasta,että siitä olisi oikeasti kauan.
Kymmenen minuuttia myöhemmin...
Nyt muistan hiljalleen viimeisimmän hetken kun olen ollut tyytyväinen/onnellinen. Olin todella pirteällä tuulella ja käynyt koirien kanssa tunnin lenkillä hyvässä säässä. Lenkin jälkeen tein lihasharjoituksia ja söin aamupalaa. Kauanko siitäkin on? Kaksi viikkoa vai jopa kolme? Vai vain muutama päivä? On niin mahdotonta tietää mihin aika kuluu ja kuinka nopeasti..Kaikki päiväni tuntuvat niin samanlaisilta kun mikään ei oikein kiinnosta ja niitä asioita joita haluaisi tehdä,ei pysty ahdistuksen vuoksi. Umpikuja? Ramppaan ulkona tupakalla niin kauan kun on valoisaa ja ei tuule.. Jos edes toinen näistä on,poltan liesituulettimen alla. Rakas inhoaa minua ja tupakanpolttoani vaikka hän ei ole mikään sanomaan.. Nyt minulla on kanavatyöt,kirja ja oma kirjoitelmani sekä todella tiheä bloggaustahti..anteeksi..
On vain helpompaa jakaa ajatuksia juuri silloin kun ne pyörivät päässä. Vai mitä? Nyt taas tupakalle ja ehkä kauppaan hakemaan suklaata. Sitä kuuluisaa seksin korviketta..

"Pikaista paranemista"

Tuntuu että näin minulle sanottiin,kun lähdin sairaalasta.. Vai niin. Aivan kun tämä olisi joku hetkellinen henkinen flunssa jonka voi puhaltaa pois. Olen kipeä kylläkin. Kurkku on kipeä ja nenä vuotaa.
 Yritän taistella halua saada itkupotkuraivarit vastaan.. Rakas ajaa autoa ja tunnelma on jäätävä. Eilinen ja tämä päivä on mennyt kovan ahdistuksen kourissa enkä enään tiedä mitä tehdä. Haluaisin vain kadota. Hukkua pois. Lähteä palaamatta koskaan.. Olen vain järjestänyt itseni niin kiinni tähän elämään,ettei toiveeni voi toteutua.. Ehkä menetän viimeisenkin voimanhippusen ja huudan keskellä katua APUAAA!!!

Yritys olla puhdas..

Tänään olen aamun kirjoitukseni jälkeen yrittänyt olla reipas. Olen vienyt koirat lenkille ajallaan enkä ole venyttänyt sitä tuntiakaan. Olen jopa harkinnut kouluttavani toista koiraa hiukan,mutta se jäi vain harkintaan.. Se mikä parasta,olen päässyt suihkuun...
Suihkussa käyminen on mielestäni vastenmielistä,vaikkakin pakollista. Olen todella herkkä palelemaan ja lapsuuteni muistoissa suihku oli se vihoviimeinen paikka jossa oli lämmintä ja mukavaa. Suihkun jälkeen kiharat hiukseni kammattiin väkisin ja se sattui pohjattoman paljon.. Yhtäkkiä muistin hetken kun istuin psykologin vastaanotolla ja hän sanoi että luokallani olevat ovat valittaneet hajustani. En tiedä mistä tämäkin muisto nyt sitten pulpahti päähäni.

Soitin tänään itse omalääkärilleni. Hän voivotteli tilannettani ja abilify-annostani nostettiin 15:sta 22:een milliin päivässä.. Toivottavasti se pitää minut rauhallisena terapia-aikaani asti. Lääkäri myös laittoi lähetteen päiväsairaalaan,jossa käyn sitten päivittäin. Se niistä töistä tai mistään muustakaan.. Ahdistaa hiukan. Tekee edelleen mieli lukea päiväkirjoja. Rakkaan kanssa tilanne on edelleen tulenarka,vaikkakin hän kuskasi minut tänään lempäälään. En voi antaa hänelle niin vain anteeksi.

Asia jota olen miettinyt useaan otteeseen tänään,on pelkotilani. Minähän pelkään kaikkea. Tänään olin yrittämässä ottaa päiväunia kun toinen koirani avasi ovea kuonollaan niin että se narisi,ja olin 10sekunttia kauhuissani. Olen yrittänyt päästä pelkojeni juurelle,enkä löydä muuta syytä kuin 6 vuotiaana katselemani kauhuelokuvat. En siis muista muuta.  Onhan se nyt itsestään selvää,että kotioloissani oli jatkuvaa pelkoa. Pelkoa siitä että kohta tulee turpaan tai jotain ikävää sanotaan.. Mielessäni kuulen yhä Äidin huudon "huoranpenikka,huoranpenikka" ja yhtäjaksoisen ujelluksen jota hän piti. Isäni teippasi kerran äidin suun jeesusteipillä. Nyt se kuulostaa huvitttavalta,mutta silloin,silloin se oli aivan jotain muuta. Muistan myös yöllä kuuluneet huudot "äitiiiii!!!" joiden takia meillä kävi kerran sosiaalityöntekijät. Naapurit luulivat huutajan olevan minä. Tästä tapahtumasta minulla ei ollut muistoa ennenkuin luin siitä päiväkirjasta.
Nyt kun olen vanhempi ja saanut tietää miksi hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi,ei ole helppoa yrittää edes ajatella anteeksiantoa. Ei vielä,eikä varmaan vielä vuosiin.. Ajtuskin oksettaa ja ahdistaa.
Kun ajattelen äitiäni,tunnen sismmässäni jonkinlaista etovaa tunnetta ja kun hän on läsnä samassa huoneessa,en pysty hengittämään. En ymmärrä miksen voi pitää häneen silti etäisyyttä. Ehkä siitä johtuen,ettei hän tiedä minun sairastavan. Ajatus sen kertomisesta ahdistaa minua myös ja terapeuttini mielestä se tieto saattaisi järkyttää häntä enemmän kuin pystyn kuvittelemaan. Vaikka hän on särkenyt minut,en silti tahdo hänelle pahaa...
Olenko minä kiltti? Liian kiltti? Vai onko ajatuksieni pohjalla "käännä toinenkin poski" ajattelua..? En ole itsekään varma enkä saa ajatuksistani kiinni juuri nyt.

Oloni muuttui yhtäkkiä sekavaksi. Lopetan kirjoittamisen nyt. Toivottavasti tämä ei johda mihinkään pahaan...

Finito..

Nyt se sitten tapahtui. Veneeni keikkasi. On varsin kummallista yllättää itsensä suunnittelemasta raajojensa irtileikkausta.. Ja vielä selvinpäin. Noh,ensin puhelu kriisipuhelimeen josta käskettiin soittaa hätäkeskukseen.. Ambulanssi haki minut noin 2:45 yöllä..
Lääkärin lausunto: "23 vuotias nainen. Perusterve. Taustalla usean vuoden psyykkinen sairaus ja nyt yllättäen ilmennyt psykoottisia ajatuksia ja halu leikata sormet irti. Ptlas kiihtynyt ja itkuinen. "

Tuossa oli siis suurpiirteisesti. Söin pillerin ja nukuin. Aamulla kotiin ja tänään omalääkärin kanssa suunnittelua jatkosta.
Nyt olen matkalla lempäälään viemään työlappuja.

Kun viimeinenkin kääntää selkänsä...

Minä itken. Itken vuolaasti ja kirjoitan samalla. Itkuni on seurausta vihoviimeisenä uskomani asian toteutumisesta.

"Rakas" sanoi: Voit kertoa minulle mitä vain  Johon minä sitten kerroin vastauksena. Sen jälkeen tuli tylyl kommentti "miksi sä luulet että mä istun tässä kuuntelemassa sun paskanjauhantaa?"

Ai että paskanjauhantaa? Kerroin elämäni pelottavimmasta ja hirveimmästä kokemuksesta ja se laskettiin paskanjauhamiseksi. Miksi minä olen tuollaisen ihmisen kanssa? Juuri nyt en löydä syytä..

Itku pitkästä ilosta...

Työt on taas tehty ja uutta keikkaa odotellessa.. Voipi olla nyt hiljaisempaa kun tilalliset ovat pitäneet lomansa. Rahaa pitäisi siis säästää,mutta tehtävä kuulostaa mahdottomalta.
Eilisestä yllättävästä muistosta ja sen tuomista tunnetiloista selvisin "säikähdyksellä" eli työt sujuivat ongelmitta..
Miksi minä olen niin idiootti? Menen ja luen päiväkirjojani juuri silloin kun se auttava käsi (terapeutti) on kaukana... Tyhmää ja ajattelematonta toimintaa. Noh,terapeuttini tuntien, Hänen kommenttinsa asiaan tulee olemaan aika..Miten sen nyt sanoisi.. Laiha? Hän odottaa minulta liikaa.

Eräs henkilö kirjoitti: "se että itkee ei kerro heikkoudesta vaan siitä että on joutunut olemaan vahva liian pitkään"  Olen samaa mieltä. Se on niin kummallista että itkeminen on minulle niin vaikeaa vaikka itkeminen on yksi ihmisten perustaidoista. Eilen minäkin vähän kyynelehdin kun ymmärsin taas omaa itseäni hiukan paremmin.
Eilinen muisto tuosta miehestä voi olla yksi avain ratkaisuun.. Sille on näet syy,miksi olen unohtanut tämän tapahtuman. Se on ollut mielelleni liikaa. En joskus malttaisi odottaa sitä kolmea vuotta terapiassa kun haluisin onkun "loppupäätelmän" itsestäni välittöästi. Ja joskus taas en tahdo edes ajatella koko terapiaa tai siihen liittyviä asioita. Kummallista,eikö vain? Rakkaan mielestä tämäkin on vain normaalia suhtautumista kipeisiin asioihin. Luotan siihen että hän tietää,onhan hän itsekin terapeutti.

Tekee mieli lukea taas päiväkirjaa. En kuitenkaan tee niin,sillä en todellakaan voi taata mitä sieltä löytyy. Ja kun metsästän mainintaa äidistäni,ja sellaisia siellä ei ole ehkä siitä syystä että en ole kokenut tarvetta kirjoittaa tarkemmin kuin "mutsi on yks vittupää" tai "tänään se oli super hankala" tyyliin. Ehkä se on vain hyvä asia,että kaikki kamalimmat kohtaukset ovat leikattu tästä filmistä pois ja saan itse metsästää niitä...
Yksi tekstinpätkä on jäänyt mieleeni  "nyt menee ylinopeudella päin helvettiä" kirjoittaa 12 vuotias minä. Tarkennusta ei ole ja selitystä yritin hakea edellisistä päiväkirjoista ruveten,mutta sivut täyttyvät vain omasta psykoottisesta harhailustani ja masennuksesta,ahdistuksesta sekä äidistä joka vetää viinaa ja lääkkeitä sekaisin.

Tahtoisin kertoa eräästä tapahtumasta,mutta luulen että ei ole vielä sen aika.. Ehkä minun pitää keskustella terapeuttini kanssa vielä. On vain jäänyt mieleen yksi pahimmista psykoottisista kohtauksista joita lapsuudessani sain. Kuinka lähellä kuolema silloin olikaan....

Mutta nyt! Läppäri kiinni ja lenkille kera koirien. Puhuin eilen erään ystäväni kanssa puhelimessa ja myönsin hänelle että sekoamisen pelko on tullut takaisin. Vakituiset lukijani ovat varmasti huomanneet sen teksteistäni. En tiedämmmilloin,mutta ehkäpä jo pian...

Hyvää päivänjatkoa!

Unien ihmeellinen maailma...

Olin töiden jälkeen päiväunilla. Ei olisi kannattanut...

Olin olettaakseni armonkallion kupeessa,tampellan ja armonkallion välisen sillan alla kävelemässä ystäväni kanssa. Yhtäkkiä lähdimme juoksemaan hirveää vauhtia johonkin ja ystävääni ajettiin takaa. Meidät pelasti joku mies,jota en tuntenut ja vei meidät pispalaan erääseen taloon jossa olen käynyt. Huone oli pieni ja koristeltu mitä eriskummallisimmilla julisteilla ja erikoisilta näyttävillä kasveilla. Minun oli pakko päästä vessaan ja kun kysyin missä se sijaitsee,minut johdatti pieni noin 70 vuotias kurttuinen ukkeli talon kellariin. Vaikka talo ja huoneisto olivat todella pieniä,paljastui talon alakerrasta valtava halli,jossa oli tuhansia ja taas tuhansia laatikoita ruokaa. Unessa ajattelin että WoW! Ja hetkeä myöhemmin paljastui,että talon omistaja,pieni kurttuinen mies, oli jonkinlaisen pelastusjärjestön johtaja ja valmisteli ruokien siirtoa köyhään maahan.. Yhtäkkiä olin alasti ja mies oli vaatteet päällä allani jostain ilmestyneellä sängyllä. Joku tuli huoneeseen ja nousimme ylös. Siihen uni päättyi ja kello soi julmasti kertoakseen että kello on töihinlähdön aika..

Mietin hetken untani ja tuota kurttuista miestä,sillä hänessä oli jotain tuttua. Yhtäkkiä muistin. Hän on "Jasu". Kun olin 13,pyörin erään satanisti miehen kanssa paljon ja tämä Jasu oli hänen kavereitaan. Kului ehkä vuosi kunnes Jasu tyynen rauhallisesti kertoi minulle tekstiviestissä suoraan "hei,olen raiskannut tämän vuoden aikana kymmeniä sinun ikäisiäsi tyttöjä ja olen jäänyt kiinni. Lähden pian vankilaan. Muista että SINÄ olet erityinen,enkä voisi tehdä sinulle pahaa.."

Muistin tuon miehenn ja tämän tekstiviestin tarkkaan nyt. Miksihän mieleni pakotti minut siihen? Arvatkaa tuleeko työpäivästäni yhtään mitään,kun mietin tätä. Olen hieman järkyttynyt... Kysymysten tulva on täyttänyt aivokapasiteettini täysin.
Terapeuttini on lomalla,enkä saa häntä kiinnni. Rakkaalle en jostain syystä uskalla kertoa. Ehkä pitäisi,sillä hän osaisi varmasti neuvoa minua eteenpäin.

Valitsin tämän kuvan,koska se kuvastaa henkistä tilaani. Ainoa suunta on nyt taaksepäin...


Toinen asia,jota olen alkanut pohtimaan on se että kun olen sillä tuulella,että haluan piirtää,piirrän aina samaa kuvaa. Tai haluan piirtää. Kysyin asiasta rakkaaltani ja hän sanoi "se on avain johonkin muistoon yleensä" Selvä. Lisään tämän terapeuttini kanssa käytävien asioiden listaan (Pakko tehdä lista,muuten unohdan taas).. Jos en häpeäisi piirustustaitoani,joka on alikehittynyt ikääni nähden, Lisäisin erään kuvan tänne. En kuitenkaan vielä pysty tekemään sitä,sillä se saattaisi myös aiheuttaa väärinymmärrystä lukijoissani. Minä tahtoisin osata piirtää,todella,ja joskus onnistunkin tekemään jonkin teoksen joka miellyttää silmää.
 Motoriset kykyni ovat muutenkin hieman vajavaiset. Olen myös jostain syystä vasenkätinen..
Välillä tunnen olevani luonnonoikku. Skolioosi selässäni vääntää minut hassun näköiseen asentoon ja heikko tasapaino vaaputtaa kävelyä entisestään.. Olen hävennyt tapaani liikkuaja vartaloani aina. Vastapainoksi taas,treenasin ja treenasin lihaksia jotka kompensoivat puuttuvaa motoriikkaa. Eräs mottoni on "jos ei taidolla,niin voimalla" Se pätee varsinkin töissä.

Nyt läppäri kiinni ja niin henkisen kuin fyysisenkin tilani siirto työmaalle. Lypsy,ruokinta ja vasikoiden hoito. Sitten olen vapaa tekemään mitä vain.

Niin pieni,niin herkkä..

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt yhtä asiaa. Miksi olen niin herkkä tuntemaan epäonnistumista? Niin pienet ja olemattomat asiat muuttuvat hetkessä mittasuhteiltaan järkyttävän isoiksi.. Yksi pieni sana,teko tai edes huomattu katse saa minut voimaan pahoin. Ja se tunne mikä siitä yleensä seuraa,saa kyyneleet valumaan pitkin poskipäitäni ilman varsinaista syytä. Täytyy myös kertoa,että taannun hyvin hyvin nopeasti sen jälkeen kun olen kokenut epäonnistuvani. Pikkuinen,herkkä tyttö saapuu jostain syvältä sisimmästäni minun aikuisen ja vahvan ihmisen tilalle. Pewrsoonanmuutos? Jopa vaihdos? Tästä "taantumasta" olen ottanut siis tavan käsitellä asioita. Esim riitatilanteissa saatan heittäytyä täysin lapselliseksi ja mahdottomaksi.. Kai mieleni yrittää senkin kautta puhua minulle jotain.
Niin,ja missä menee raja ns "normaalin" lapsellisuuden ja sen mitä minä teen raja? Vai onko tämä sittenkin normaalia vai vain hallittu persoona? Alan nyt hiljalleen uskoa,että diagnoosini on väärä,tai siitä puuttuu jotain. Olenko minä esittänyt niin fiksua ja filmaattista aikuista ihmistä psykiatrille,psykologille ja nyt terapeutilleni? Koska tämä esittäminen loppuu?

Rakas Winona,kerro sinä mielipiteesi?

Rakkaat päiväkirjani...

Nyt,kun on juotu viinaa ja vedetty lääkkeitä viimiset neljä vuorokautta lähes tauotta,voin palata järkiini ja jatkaa siitä,miksi minä ylipäätänsä olen tässä tilanteessa.

" Aamu koitti,aamu viimein,
hiljaa kuiskasin,iltaa näe en"

Tähän tyyliin on kirjoitettu jokainen 307 runosta jotka olen tallentanut päiväkirjoihini. Erään niistä löysin vasta nyt..

" Istun tässä,istun ihan hiljaa,pääni on täynnä jälleen.
Villisti se hyppii ja viskoo minua"

 Siis jos olen ollu näissä tunnelmissa,eikä KUKAAN ole huomannut asiaa?   Ihmettelen tuota kummallista kykyä piilottaa todellisuus ja esittää vain "tavallista" Olen tämän lajin mestari..

Luin juuri yhden seuraajani blogia joka herättää minussa usein ajatuksia. Hän on lähestulkoon samassa tilassa kanssani ja ihmettelee ääneen,miksi kukaan ei ole huomannut ajoissa? Vaan vasta kantapään kautta. Minun kohdallani voi kysyä: Miksei kukaan ole huomannus KOSKAAN? Kun vasta viimevuonna olen hakenut apua ja sitä myöskin jonkinverran saanut.. Kuinka pirun sekavassa maailmassa olen  tarponut omien ajatuksieni,pelkotilojeni ja harhojeni kanssa ja aivan yksin? Järkyttävä ajatus.
Näin jälkikäteen kun ajattelen ja järjestelmällisesti tottuneena olen "ei voi mitään"- asenteella (mikä on suurin kaikiksta virheistä) tuntuu jokseenkin siltä,että ei ole kaukana jälleen totaalisekoaminen. Tämä vanha ja tuttu fiilis siitä että kohta tämä vene keikkaa,on siis palannut. Juuri nyt,tässä samalla kirjoittessani, Pohdin tulevaa keskustelua omalääkärini kanssa jolla ei ole minkäänlaista kokemusta psyykkistä sairautta sairastavasta ihmisestä. Hän vain pyörittelee papereita ja päätään yhä kiihtyvällä tahdilla ja ehdottelee asiaankuulumattomia. Voihan V... Ei sinnekään sitten voi mennä.
Onko ideoita?
Mitä tehdä seuraavaksi...? Soittaa itselleen ambulanssi ja kertoa koko paketti. Siis muodossa "kuinka minä saan itseni sekoamaan" Niin..Ja kuinka sitten vingun psykoosin rajamailla netissä täysin tuntemattomille kanssaihmisille kuinka pelottaa. Huvittavaa..
Joskus olen kuullu sanottavan "eikö äiti ole opettanut..." Ja tähän kysymykseen pieni ja yksinkertainen vastaus Ei! Ei minun lapsuudessani viinan ja lääkkeiden sekoittaminen ollu koskaan mitenkään häpeällinen,poissuljettu tai salainen juttu. Kyllä,mutsi veti kaikki mömmöt tauluun ja joi pullon tiukkaa viinaa päälle ennenkö alkoi antamaan minulle turpaan..
Minäkö katkera? En nyt suinkaan...

Terapeuttini mielestä katkeruuteni pitäisi hoitaa pois,jotta pääsisimme tonkimaan menneisyyttäni. Olemmehan me sitäkin jo tonkineet,mutta nyt on ollut hiljaisempaa. Jokin portti päässäni on pysynyt lukittuna viikkokausia ja piti vetää kuuppa sekaisin jotta osaisin sen portin avata. Ja tämä ei ole MIKÄÄN selitys tapahtuneelle ja tehdylle valinnalle. Kumpa nyt vain mainitsin.

Tänään on ilmiselvästi tulossa pakkoliike-päivä. Ystäväni mässytys on luonani joten nyt on aika poistua. Olen huomannut vain sellaisen yhtenevän tekijän näille pakko-oireilleni että ne ilmestyvät AINA silloin kun minua pelottaa,ahdistaa ja olen muutenkin jonkun voimakkaan tunteen vallassa.
Voi kumpa tämän saisi pois....

Uneton yö Vol 2..

" Pilvet kun väistyy taivahalla taas
eestä auringon
kuivaa mun kyyneleeni varmaan
muiston kannan syömmessäin
kun saapuu Elokuun yö "

Näin laulaa Paleface ja Hilja Grönfors. Kannattaa kuunnella.. Olen yllättynyt. Kun eniten apua tarvitsee,sitä ei näy. "kappaleen matkaa olin kappaleina" Jatkaa paleface. Joka sekin sopii elämääni. Kiitos musiikille,olen elossa...

Kuulumisia..

Rakas on nyt leikattu.. Oikea ylälohko lähti keuhkoista ja toipuminen voi alkaa. Tunnen vakavanlaatuista vitutusta kun join viinaa aamu kuuteen asti,enkä siis ole tänään ajokunnossa lähteäkseni katsomaan häntä. Muuten elämä on yhtä katastrofaalista itseään,eikä tämä tapahtuma ja rakkaani sairaus yhtään helpota oloani. Ja ei, en kuuntele apulannan ilonaa täällä kera nenäliinapakkauksen vaan istun koneella kun taustalla pyörii Pasila. Siskoni nukkuu selkäni takana sohvalla ja hänen kihlattunsa katselee k.o piirrettyä. Uusi vuoteni alkaa yrityksillä jatkaa haaveidentoteutus prosessia ja pysyä hengissä. Tuntuu siltä että on pakko kirjoittaa ja kertoa taas muutamia synkkiä totuuksia. Olen ollut enoni kanssa tekemisissä ja hän on paljastanut useita tapahtumia jotka ovat ajaneet äitini sairastumaan.. Ei ollut helppoa hänenkään lapsuudessa keskellä äärimmäistä väkivaltaa. Sekä henkisenä että fyysistä. Ehkä äitini kosti minulle,ehkä ei,vaan oli oma harhainen itsensä. Mikäli näin on,hän valitsi juuri minut joka hänen mukaansa olen pilannut hänen elämänsä.. Miksi vika on aina  heikommassa lapsessa? Ja kun se heikkous johtuu hänen omista valinnoistaan. En minä halunnut syntyä niin...

Näitä "syntyjä syviä" miettiessäni nautin samalla kasvipohjaisen ahdistuneisuuteen vaikuttavan lääkkeen luomasta tunnetilasta. Kun kerrankin ei ole hätää.. Minä olen vain tässä enkä voi asioille yhtään mitään. Toivon samalla ettei lääkkeeni aiheuta pakkoliikkeitä. Tuskimpa..

Olen hukannut seuraavan terapia-aikani. Minulla on ikävä terapeuttiani.. Paljon on kertynyt asiaa jonka haluan hänen kuulevan ja kuinka naivisti toivon saavani vastauksen tai mielipiteen. Näin ei käy,koskaan. Olen haukkunut täälläkin terapeuttini maanrakoon,mutta en toisaalta taas tarkoita sanaakaan.
 On ollut viimeaikoina niin ristiriitaista tunnepuolella etten ole viitsinyt jatkaa päivittäistä kirjoittelua..

Nyt täytyy jatkaa. Lähden ehkä kuitenkin sairaalaan...