maanantai 22. kesäkuuta 2015

Toivoa sopii..

Kumpa kaikki palaisi ennalleen,ja olisin jälleen se ihminen
joka pystyi huolehtimaan itsestään ja muista.
Jolla ei ollut huolen häivää ja jonka  tulevaisuus näytti valoisalta.
Mutta kun en ole. En enään koskaan.
Kai se tikku katkaisi kamelin selän..

Muut väittävät että olen ankara itselleni,tai että odotan liikoja
mutta onko se liikaa odotettu,että suoriutuisin päivittäisistä asioista?
Muistaisin jotain,enkä heräisi
auton ratista tietämättä missä olen..

Kumpa joku uskoisi minua ja ottaisi minut vakavasti
Näkisi tuskan jota kannan.
Sen epävarmuuden ja pelon,joka musertaa minut alleen..

Lamaantuneena katson ikkunasta,kun muut tekevät jotain
mutta minä,en pysty liittymään heidän seuraansa.
Päässäni huutaa se toinen Minä
"Et kuitenkaan osaa,älä edes yritä"
eikä minulla ole kykyä taistella vastaan...

2 kommenttia:

  1. Soita ystävälle, sukulaiselle tai ihan kenelle vain. Pakota itsesi siihen. Paina vihreää luuria ja piiloudu vaikka sohvan taakse. Mutta soita. Sovi tapaaminen, mene ulos. Anna jonkun auttaa sinua. Tsemppia elämääsi!

    VastaaPoista
  2. Keskity huolehtimaan itsestäsi. Muut huolehtivat kyllä itsestään.

    Kun voimat on loppu, ne on loppu. Silloin saa onnitella itseään siitä, että on antanut itsensä levätä, on syönyt, on käynyt vessassa ja huolehtinut hygieniastaan.

    Jos heräät auton ratista tietämättä, missä olet, se on selkeä merkki siitä, että elämässäsi on liikaa liikkuvia osia. Rajaa. Tee vain ne asiat, jotka ovat välttämättömiä sille, että 1. pysyt hengissä 2. pysyt terveenä 3. sinulla on katto pääsi päällä.

    Jos sinua ei ota vakavasti, tee oireistasi näkyviä. Listaa ylös kaikki ajatukset, jotka tunnistat sairaiksi. Pidä mielialapäiväkirjaa. Listaa ylös aina, kun ahdistaa, aina, kun et jaksanut jotain, mitä halusit jne. Voit sitten vaikka antaa ne paperit lääkärille/psykologille/tms. Niistä näkyy tilanne ehkä selvemmin.

    Lepää. Anna itsellesi armoa, anteeksiantoa ja aikaa.

    VastaaPoista